Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.
"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä lieden ääressä korttia pelaten — niin, sitä juuri toivon."
Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:
"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."
"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa — se sinut saa tuollaisia miettimään."
Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla. Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.
"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"
Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt vaivaa?"
"Ei mikään", kuului vastaus, — "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin ne juuri."
Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.