Ajuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas tarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä ruoskaa.
"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa", sanoi Matti. "Se on hyvä merkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin kauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on totta."
Kun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan, ärisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen samalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen yläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.
Valkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli kulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona aikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se päästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen taistelun jälkeen se oli taas kytketty.
Se ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava jokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli verkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei tietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta siirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan nurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli jälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli molempia miehiä kiinteästi.
"Eikö se karkaa tiehensä?" kysyi uusi omistaja.
Matti kohautti olkapäitään.
"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään."
"Poika parka", mutisi Scott säälien. "Sille täytyy jollain tavoin osoittaa ystävällisyyttä", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.
Palattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle. Tämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.