Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä — jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua, työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä taistelivat ylivallasta.
Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä. Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli jumalan tahto, ja se koetti alistua.
Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui, mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina. Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi. Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.
Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.
"No, piru minut periköön!"
Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.
Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden, Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.
Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.
"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain muutakin."