Päivien vieriessä mieltymys alkoi yhä nopeammin kehittyä rakkaudeksi. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.
Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.
Rakkaus oli tunkeutunut mieltymyksen tilalle. Ja rakkaus tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena noussut uusi ilmiö — rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin, säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin kukka auringossa.
Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista — mykkää, hiljaista jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.
Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.
Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia — isäntänsä omaisuutena. Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti — se kuului hänen tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.
Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla sanoen arvokkain koirista.
"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti, kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."
Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"
Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa, korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se kyyristyi odottamaan.