"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto joudutti heitä.
"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.
Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan, hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina, ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.
Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja tyyntyi.
Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen kasvoilleen.
Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen — lumessa oli teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.
Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua. Kauno-Smith lähti liikkeelle.
Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.
"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin, hän erehtyi, vai kuinka?"
"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa hihitti Matti.