"Mutta mitä?" kivahti Scott.
"Niin, tuota noin" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa mieltänne."
Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:
"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin pulma."
"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani", puhkesi hän uudelleen puhumaan.
"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan tyytyväinen häneen.
"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.
"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.
Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi niille mielihaikeansa.
Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.