"No nyt, äiti."
Scott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.
"Alas!" hän varoitti. "Alas!"
Äänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan ja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei koitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka nyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja isäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin valppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se oli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle, jota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta portista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen lehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka avarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi. Jonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja kellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta vehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia. Nurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi kummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.
Paljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin vaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi kirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja harmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä tien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn, kun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys keskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan jäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se halusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun se oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti suoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut vaiston loukkaamista.
Mutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista vaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se tunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin sutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo, joka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä esivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt luopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse kimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan hampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa vastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena ja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä, kaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.
"Tänne, Collie!" kutsui outo mies vaunuista.
Weedon Scott nauroi.
"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on parasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu."