Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen vereslihalle vioittuneita käpäliä.
— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko, että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti? Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama! Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni salpautumaan. —
Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —
— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä korvesta runsasriistaisimmille seuduille. —
— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit. — Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —
— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki, koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle menosta?
Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä. Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä, joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.
Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya, ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania, jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia. Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli Shortyn omaksi.
Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon, että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon, jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen sivuhaaraa pitkin.
Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten, päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin, nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.