"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti. "Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."
(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen, oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)
"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru valloilleen, pojat!"
Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä iltana.
Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja varasimme itsellemme pulloja.
Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai — varsinkin milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista. Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata, ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.
Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join — kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.
Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot haukkoivat ilmaa.
Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa. Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa. Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista. He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain tekevän kolttosia sen huviksi.
Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi. Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa, että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.