Valkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten alaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He suorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat tuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa ilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän siveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen on yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena siitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin valkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti. Kuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät joka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen jouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät niin.
Minäkin sain "auringontaudin", vaikka olinkin ollut kuumassa vyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta juuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen ei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin voimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin "auringontautia" vastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä suoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja Salomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse, raadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien malariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi raamatun hopeahipiä-spitaalitautia.
Ohjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien majakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä. Minä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään joka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä särkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana ei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa perämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin. Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen silloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri. Ja sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimi Snarkilla oli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa — todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa kuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja ja ngari-ngarin hulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti järkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista merimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien. Niin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä, kiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.
Neljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani joka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi minut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasi Snarkin lennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin innokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja kuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla seuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta huomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä, otettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa viljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja, kähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä, jotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla puuvillapaidassa.
Luonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join myöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin olevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka täytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen laivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria neljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi läähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito annoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan ja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimme Snarkin syrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan asti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten rommi auttoi suoriutumaan työstä.
Tässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä. Ensi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi. Siellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa. Uupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää todellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä eräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa me hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme kaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet pitämään huolta hiilen kuljettamisesta.
Tämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on todellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta siitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt ihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti ihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni rasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen työläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän hairahduksen vuoksi.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Lähdin Australiaan sairaalassa paikattavaksi, jonka jälkeen minulla oli aikomus jatkaa matkaani. Ja niinä pitkinä viikkoina, jotka makasin sairaalassa, en kaivannut rahtuistakaan alkoholia. En edes ajatellutkaan sitä. Tiesin saavani sitä jälleen, kunhan pääsen pystyyn. Mutta päästyäni jaloilleni en ollutkaan vielä selviytynyt pahimmista taudeistani. Minulla oli vielä Naamanin hopeahipiä. Tuo salaperäinen auringontauti, jota Australian asiantuntijat eivät kyenneet hillitsemään, raateli yhä vielä kudoksiani. Malariakin kyti ruumiissani ja kaatoi minut vuoteeseen horkassa värisemään aivan sopimattomina aikoina; muun muassa se pakotti minut peruuttamaan valmiiksi järjestetyn luentomatkan.
Luovuin siis Snarkilla matkustamasta ja siirryin viileämpään ilmastoon. Samana päivänä kuin poistuin sairaalasta, ryhdyin jälleen väkijuomia nauttimaan. Join viiniä aterioidessani. Join cocktaileja ennen ateriaa. Join whiskyä, milloin joku tuttava, jonka seurassa satuin olemaan, nautti sitä. Olin niin täydellisesti Tuliliemen valtias, saatoin olla hänen parissaan tai tulla toimeen ilmankin, miten vain itseäni halutti, aivan samoin kuin olin menetellyt koko elämäni ajan. Jonkun ajan kuluttua lähdin viileämpää ilmastoa kaivaten eteläisimpään Tasmaniaan, aina kolmannelleneljättä leveysasteelle. Tällöin jouduin seutuun, missä ei tavannut laisinkaan väkijuomia. Se ei merkinnyt mitään. Minä en juonut. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia. Nautin täysin siemauksin viileätä ilmaa, ratsastin ja kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, paitsi milloin sain aamuisin kuumekohtauksen.