"Liu Ling oli sinua viisaampi", pistelee Valkoinen Logiikka. "Muistat kai hänet?"
Nyökkään päätäni — Liu Ling, suuri juomari, kuului niihin ryypiskeleviin runoilijoihin, jotka nimittivät itseään Bambumetsikön Seitsemäksi Viisaaksi ja elivät Kiinassa monta monituista vuosisataa takaperin.
Ja Valkoinen Logiikka jatkaa: "Liu Ling selitti, että humalaisesta tämän maailman asiat näyttävät joen pinnalla uiskentelevalta limaskalta. No niin. Otappas uusi whiskyryyppy ja anna vertausten ja petosten muuttua joen pinnalla uivaksi limaskaksi."
Ja sillä välin kuin maistelen whiskyäni mieleeni muistuu toinen kiinalainen filosofi, Chuang Tzu, joka neljä vuosisataa ennen Kristusta uhmaili tätä maailman unelmamaata sanoen: "Mistä tiedän, etteivät vainajat kadu sitä, että ovat ennen tarrautuneet niin lujasti elämään? Ne, jotka uneksivat kemuista, heräävät valitukseen ja vaivaan. Ne, jotka uneksivat valituksesta ja vaivasta, heräävät liittyäkseen metsästysseuraan. Uneksiessaan he eivät tiedä uneksivansa. Toiset vielä selittelevätkin unta, jonka ovat nähneet; ja vasta herätessään he tietävät, että se oli unta… Houkkiot luulevat olevansa nyt valveilla ja imartelevat itseään muka tietäessään, ovatko todellakin ruhtinaita vaiko moukkia. Confucius ja sinä olette molemmat unelmia; ja minä, joka sanon teitä unelmiksi — minä olen itsekin vain unelma."
"Kerran minä, Chuang Tzu, uneksin olevani perhonen, joka leijaili sinne ja tänne, olin kaikissa suhteissa perhonen. Olin tietoinen siitä, että noudatin mielijohteitani vain perhosena, en ollut laisinkaan tietoinen ihmisyksilöllisyydestäni. Äkkiä heräsin, ja siinä makasin jälleen omana itsenäni. Nyt en tiedä, olinko silloin ihminen, joka uneksi olevansa perhonen, vai olenko nyt perhonen, joka uneksii olevansa ihminen."
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
"Tule", sanoo Valkoinen Logiikka, "ja unohda nuo vanhat aasialaiset uneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain pergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä kukkuloillasi."
Minä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan omistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä, ensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen "maaherra, ylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa", joka luovutti kymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don Mariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli tehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan suorittanut sotilailleen.
Viipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu hirvittäväksi taisteluksi — kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa. Siinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja, tuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman hirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni indiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka raapivat sen pintaa ja sitten katosivat.
Kuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King of William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä enää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin hän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria saaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin oli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne hän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli tuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi käyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan historiaa.