Syntyi uusi ottelu jolloin Watson, varmana jonkun silmänräpäyksen, kääntyi piirin puoleen. Taaskin puhui hän kuuroille korville. Silloin rupesi hän pelkäämään. Sillä hän oli nähnyt monta senlaista tapausta senlaisissa huonoissa pesissä kuin tämä oli, missä nuoret miehet ovat joutuneet pahoinpitelyn esineiksi, saaneet rintakehänsä ja kasvonsa rikkipoletuiksi ja toiset menettäneet henkensäkin. Hän tiesi myöskin, jos onnistuisi selviytymään tästä pelistä ei hän saanut vastustajalleen enempää kuin hänen seuralaisilleenkaan antaa minkäänlaisia lyöntejä.
Hän paloi oikeutettua kiukkua. Seitsemän yhtä vastaan ei missään suhteessa ollut tasaväkistä. Hän oli vihainen ja hänessä heräsi tuo eläimellinen taisteluhimo mikä piilee joka miehen povessa. Mutta hän muisti vaimonsa ja lapsensa, vielä tekeillä olevan kirjansa; laajat, lainehtivat viljavainiot maatilallaan korkealla ylänkömaalla, joihin hän oli erikoisen kiintynyt. Hän näki salamannopealla välkkeellä sinisen taivaan, kultaisen auringonpaisteen mikä virtasi hänen kukkaisniityilleen, tuon laiskan alhaalla joessa polvia myöten seisovan karjan ja säkenöivät taimenkalat koskessa. Elämä oli ihanaa — aivan liian ihanaa, ettei sitä kannattanut uhrata hetken eläimelliselle vaistolle. Lyhyeen sanottu oli Carter Watson kauhistunut mutta jääkylmä.
Hänen vastustajaansa vangitsi voimakas ote, mutta hän yritti riistäytyä irti siitä. Taaskin pisti Watson hänet nurin juosten sitten tiehensä mutta nuo kalpeanlihavat estivät sen ja hänen täytyi väistää Patsyn nyrkiniskuja ja uudelleen puristaa nyrkkiään vihollistaan vastaan. Tämä ote uusiutui monta kertaa. Ja Watson kävi yhä kylmäverisemmäksi, kun taas Patsy raivosi yhä villimmin, hän kun ei päässyt hänen kimppuunsa. Nyrkkeilyn aikana rupesi hän sitäpaitsi päällään puskemaan. Ensikerran se sattui Watson'in nenään. Sitten piiloitti hän nyrkkeilyn aikana kasvonsa Patsyn rinnalla. Mutta vimmattu Patsy jatkoi puskemistaan ja satutti pahasti omat silmänsä, poskensa ja nenänsä iskemällä ne vastustajan pääkalloon. Mitä enemmän Patsy vahingoitti itseänsä, sitä enemmän ja rajummin hän puski.
Tämä tappelu kesti noin kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Watson ei milloinkaan tehnyt iskua, yritti vain päästä pois. Ollessaan toisinaan vapaa ryömi hän pöytien välitse päästäkseen ovelle, mutta kalpeanlihavat tarttuivat takin helmaan viskaten hänet ryntäävän Patsyn luo. Kerta toisensa jälkeen vieläpä lukemattomia kertoja nyrkkeili hän asettaen Patsyn selälleen mutta joka ainoa kerta kieritti tämä ensin Watsonia ympäriinsä ja lennätti hänet ovea kohti. Watson siis näin joutui hiukan lähemmäksi omaa päämääräänsä.
Hattua vailla, revittynä, vertavuotavin nenin ja toinen silmä ummessa tuli Watson vihdoinkin kadulle erään poliisin luo.
"Pidättäkää tuo mies", sähisi Watson.
"Terve, Patsy", sanoi poliisi. "Mitä on tekeillä?"
"Terve, Charley", kuului vastaus. "Tuo sälli tulee sisään hiipien…"
"Pidättäkää tuo mies", toisti Watson.
"Älkää lörpötelkö!" sanoi Patsy.