"No", sanoi hän lopulta. "Luokitelkaapa hänet."
Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän yritti nielaista.
"Ei minulla ole mitään sanottavaa", vastasi hän. "Ei kerrassaan mitään sanottavaa."
IHMISEN TAPPAMINEN.
Vaikkakin tummat yölamput paloivat, liikkui hän kuitenkin esteettä suurissa huoneissa ja avaroissa halleissa turhaan etsien tuota vain puoleksi luettua runokokoelmaa minkä hän oli unohtanut ja vasta nyt sen muisti. Kun hän väänsi sähkövalon salonkiin seisoi hän siinä puettuna laahustavaan, ruusunpuneiseen yötakkiin kaula ja olkapäät kiedottuina pitsiseen vaippaan. Hänellä oli vielä sormukset sormissaan eikä hänen paksu, vaalea tukkansa ollut alaspäästetty. Hänen kauneutensa oli ihana ja sulava, hän omasi kapeat, soikeat kasvot, punaiset huulet, poskilla heikko punerrus ja sinervät kameleonttisilmät. Ne saattoivat hänen tunteensa mukaisesti tulla suuriksi ja lapsellisen viattomiksi, koviksi ja harmaiksi ja hohtavan kylmiksi taikka liekehtiä milloin kuuma omanarvon tunne ja ylimielisyys ilmeni.
Hän sammutti valon kulkien hallin halki aamiaishuoneeseen. Tullessaan sisään siihen pysähtyi hän kuunnellen. Etäältä kuului ei juuri mikään kovempi kolina, mutta kuitenkin tuntui kuin olisi jotain liikkunut. Hän olisi vaikkapa saattanut vannoa ettei hän mitään kuullut, mutta kuitenkin oli jotain muuttunutta tuossa huoneessa. Yön hiljaisuus oli häiriintynyt. Hän suuresti ihmetteli kuka palvelijoista vielä valvoi. Ei ainakaan pikentti, sillä hän oli tunnettu varhaisesta levollemenostaan, paitsi erikoistapauksissa. Eikä se saattanut olla kamarineitsytkään, hän kun siksi illaksi oli saanut vapautta.
Hän jatkoi ruokasaliin; ovi sinne oli sulettuna. Ollen epätietoisena siitä, miksi hän sen avaisi meni hän kuitenkin sinne; ehkäpä hän sisimmässään tunsi tuon häiritsevän olion, mikä se nyt saattoikaan olla, olevan tuolla sisällä. Huone oli pimeä ja hän haparoi eteenpäin virrankatkaisijan luokse vääntäen nappulat. Kun valonvirta sitten syttyi astui hän taaksepäin päästäen huudon. Se oli kuitenkin vain "oo" sangen tukahdettuna.
Häntä vastapäätä virrankatkaisijan vieressä seisoi muuan mies seinään painautuneena. Kädessään piti mies revolveria millä tähtäsi tulijaa vastaan. Tuon odottamattoman näyn herättämä kauhu oli siihen määrin vaikuttanut naiseen, että hän vain huomasi pistoolin mustaksi ja suunnattoman pitkäpiippuiseksi. Hän tiesi sen Koltrevolveriksi. Mies oli puolipitkä, huonosti vaatetettu, ruskeasilmäinen ja auringonpaisteen mustaama. Hän tuntui kovin kylmäveriseltä. Revolveri ei miehen kädessä vapissut ja se oli suunnattuna naisen keskiruumista kohtaan. Käsivarsi ei myöskään ollut ojennettuna, vaan oli se lanteiden kohdalla mihin käsivarsi nojautui.
"Oo", sanoi nainen. "Anteeksi, te säikähditte minua. Mitä te tahdotte?"
"Kernaimmin olisin tahtonut päästä ulos", vastasi mies ja huulilla liikkui lystillinen vivahdus. "Olen luullakseni eksynyt tässä suuressa huoneustoryhmässä. Ja jos tahdotte olla ystävällinen ja auttaa minua pois täältä en tule toimimaan mitään teille vastenmielistä. Luikkisin vaan tieheni."