"Ajatelkaa nyt itse!" keskeytti Trefethan. "Palkovene oli hylkynä ja upposi ja kaikki saivat surmansa häntä lukuunottamatta. Hän kahlasi rantaan, tarttui erään koiran häntään, vältti rantaluodot ja joutui pienelle hiekkasärkälle ainoa mikä oli näkyvissä pitkän matkan päähän.
"'Kaikeksi onneksi oli se kiinteää maata', sanoi hän. 'Lähdin siis kulkemaan halki metsien, ylitse kallioitten ja suoraan eteenpäin aina vaan. Oli kuin olisin etsinyt jotakin varmana siitä, että se löytyy. En pelännyt. Olinhan yön lapsi eikä suuri metsä voinut minua tappaa. Ja seuraavana päivänä löysinkin sen. Minä nähkääs löysin pienen ränsistyneen töllipahasen. Kukaan ei ollut siinä asunut vuosikausiin. Kattokin oli romahtanut. Lahonneet filtit olivat makuusijoilla ja hellillä oli pannuja ja kattiloita. Mutta se ei vielä ollut ihmeellisintä. Ulkopuolella, metsän reunassa, ette voi arvata mitä sieltä löysin. Kahdeksan hevosen luurangot, jokainen sidottuna eri puuhun. Ne olivat kaiketi kuolleet nälkään ja jälelle on jäänyt vain erillänsä olevia luita! Ja jokaisella hevosella oli ollut kantamus selässä. Kääreet olivat siinä luitten seassa — vernissoituja säkkejä ja niitten sisässä taas hirvennahkasäkkejä ja niitten sisällä — mitä uskotte?'
"Hän vaikeni, pisti kätensä kuusenoksavuoteensa erään kulman alle vetäen sieltä nahkapussin esiin. Sitten hän avasi sen ja kaatoi käteeni sieltä kultaa aivan virtanaan — puhdistamatonta kultaa, virutettua kultaa, hieman karkeata kultahiekkaa, mutta enimmäkseen kultaharkkoja. Ja se oli niin uutukaista, että tuskin saattoikaan huomata sen olleen vedessä.
"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tätä maata. Voitteko mainita sellaista kullanpitoista jokea, josta löytyisi tällaista kultaa?'
"Sellaista en tainnut mainita. Siinä ei ollut jälkeäkään hopeasta. Se oli miltei puhdasta ja sen sanoin hänelle.
"'Niin siitä voitte olla varma', sanoi hän. 'Myyn sen yhdeksästätoista dollarista unssi. Te saatte Eldoradokullasta enemmän kuin seitsemäntoista ja Minookkullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. Niin, tuon löysin luitten seasta — kahdeksan hevoskuormaa sataviisikymmentä naulaa jokaisessa kääreessä.'
"'Neljännesmiljoonaa dollaria!' huudahdin.
"'Siihen olen minäkin sen arvioinut', vastasi hän. 'Tuota saattaa sanoa romantiikaksi! Olinkin ollut orjana niin monta monituista vuotta ja päästyäni irti tapahtui tänlaista ja kolmen päivän kuluttua. Ja minne ovat joutuneet miehet, jotka ovat kaivaneet kaikkea tätä kultaa? Tuota ihmettelen usein. He jättivät hevoset kuormitettuina ja sidottuina kadoten sitten maan pinnalta eikä heidän jäljistään löytynyt hiuskarvaakaan. En kuullut milloinkaan heistä puhuttavankaan. Kukaan ei heistä mitään tiedä. No, kun kerran olen yön lapsi, olen kai heidän oikeutettu perillinen.'"
Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikaarin.
"Tiedättekö mitä tuo tyttö teki? Hän piiloitti kullan lukuunottamatta kolmeakymmentä naulaa, mitä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän antoi merkin ohisoutavalle kanootille, lähti Pat Haley'n kauppapaikkaan Dyea'n luona, varustautui ja kulki yli Chicootsolan. Se oli vuonna 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöjä kun Yukon vielä oli villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, vaan otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki merten poikki ja virtoja alas kohti vanhoja leiripaikkoja alemman Yukon'in varrella. Hän risteili monta vuotta näillä seuduilla ja lähti sitten sinne, mistä minä hänet tapasin. Hänelle oli mieliksi juuri tuo maa, hän kun siellä niinkuin itse sanoi: 'näki suuren uroshirven kahlaavan polviin asti laakson punaisissa kurjenmiekoissa.' Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän tautinsa, saavutti heidän suosionsa ja sai vähitellen johdon käsiinsä. Tuon seudun oli hän sittemmin vain kerran jättänyt kulkiessaan ylitse Chilcoot'in seuranaan parvi nuoria intiaaneja, etsi piilopaikan sekä toi kullan mukaansa.