— Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen. Hänellä oli kaksi lippua omaan looshiinsa, ja minä otin ne; olisitpa nähnyt, kuinka iloiseksi hän tuli, kuin minä lupasin tuoda sisareni kanssani.
— Vai niin, sanoi Hanna, heikosti hymyillen, mikä suku se on?
Ennen kuin Martinov ehti vastata, selitti Horn:
— Hyvä suku. Isä oli täällä rykmentinpäällikkönä, ja Helena
Nikolajevnalla on kanssansa täti, eräs Koshelsky.
— Minä pyydän teitä, vapaaherratar, olemaan peljästymättä, kuin näette tädin: hän on epäilemättä hyvin kunnianarvoinen nainen, mutta meillä pataljoonassa oli tapana sanoa häntä rautalankanaiseksi.
— Mitä? Rautalankanaiseksi!
— Niin, näettekös, hänessä on kaikki kätkettynä läpipääsemättömän salaperäisyyden verhoon. Hän on hyvin yhdistetty rautalangoista ja puuterista, jota paitsi hänessä on vähä punaista ja mustaa sekä vähä kutakin, niin, ymmärrättehän, ja sitte hän pukeutuu niin…
— Mutta hyvänen aika, sanoi Hanna, te kuvaatte häntä semmoiseksi, että minä tuskin luulen voivani tulla.
— Oh, sanoi Horn vähän kärsimättömästi, tiedäthän, että Martinov on runoilija, hän käyttää voimakasta väritystä. Tietysti sinä voit tulla mukaan — ja hänen tavallinen varovaisuutensa ja päättämättömyytensä olivat kerrassaan kuin pois puhalletut.
Martinov hymyili niin, että sitä saattoi selittää kuinka hyvänsä. — Epäilemättä voitte tulla mukaan, sanoi hän viimein, huomattuaan Hornin tyytymättömyyden.