Mieluisimmin olisi Hanna eittänyt kerrassaan; koko hänen maalainen, yksinkertainen ja suora arvostelutapansa saattoi hänet pelkäämään tuota vanhaa, koristeltua nukkea. Mutta hänen ajatellessaan sopivaa syytä kiiruhti veli vakuuttamaan:
— Kiitollisesti me otamme vastaan teidän kutsunne, sitäkin mieluisemmin, kuin minä aioin jo huomenna käydä tervehtimässä ruhtinasta. Minkä ajan te määräätte?
— Kello viisi, ehti mademoiselle kuiskata, kuin yleisössä yht'äkkiä syntyi liike ja veti kaikkein huomion suurelle portille päin.
Kenraalikuvernööri oli tullut ajutanttineen. Hän astui radalle, sai ottaa vastaan tervehdyksiä joka taholta, ja tämä ylhäinen pikku ukko, eräissä suhteissa m:lle Dorinnen kaksoiskuva, asettui paikallensa parvekkeen kunnialooshiin.
Neljä viisi upseeria astui nyt siihen looshiin, jossa ruhtinatar istui, heidän joukossaan Petrov, joka muuten oli hyvin kiihtyneellä ja hermostuneella mielellä. Hän asettui Helenan taakse ja näytti koettavan niellä häntä silmillään. Martinov seisoi alhaalla parvekkeen laidan vieressä; silloin tällöin vaihtoi hän muutamia sanoja Erikin ja hänen sisarensa kanssa. Nyt antoi hän merkin, alettiin soittaa kummallista marssia ainoastaan kimeällä pikkolo-huilulla ja rummulla. Perältä avattiin portit ja tuolle erotetulle soikealle alalle ratsasti noin kuusi kymmentä upseeria yhdessä ryhmässä, silmiään väräyttämättä, jäykkinä, suorina, levollisina ja niin hiljaisina, että tuskin kuului edes suitsien kilahdusta. Koko ajan pysyivät he nelikulmajärjestyksessä, jonka kuvion tarkka mittaustieteellinen muoto tuskin muuttui käänteissäkään. Hevoset astuivat juhlallisen tasaisessa, melkeinpä surullisessa tahdissa, jotenkin samoin kuin sankarit suurissa murhenäytelmissä. Kavionsa nostivat ne korkealle ja painoivat ne ikään kuin tajutun varmasti jälleen maahan. Sen kaiken tarkoitus oli osoittaa ja se todella osoittikin, mikä vakava syy nyt oli tänne koonnut Moskovan vanhan aateliston ja rikkaat porvarit. Kaksi kertaa ratsasti joukko ympäri radan, ja sitä tervehdittiin suunnattomalla riemulla.
— Näettekö Almandinen, sanoi ruhtinatar Helena neiti Hannalle, minun hevoseni, sen rubiinipunaisen? Vaikka se on niin arka, että kaikkein vähäisinkin asia voi tehdä sen levottomaksi, niin että sen lihakset värisevät, ymmärsi se kuitenkin tämän näytännön luonteen; pikku Novosiltzov oli aivan mainio.
Nyt tuli ruhtinattaren luo sanantuoja: kenraalikuvernööri, suuri kauniin sukupuolen ihailija, tahtoi aivan omin käsin antaa jollekulle huvien toimeenpanijattarista, mieluisimmin kaikkein kauneimmalle, sen rahasumman, jonka hän oli koonnut palovahinkoa kärsineiden hyväksi.
Mademoiselle Dorinnen seurassa läksi Helena hänen ylhäisyytensä luo. Översti Horn läksi myöskin ulos tervehtimään rykmenttinsä ylipäällikköä, kreivi Stülpersiä, joka oli juuri tullut.
Neiti Hanna jäi yksin. Hänen paraikaa istuessaan ja miettiessään, olikohan m:lle Dorinne sellaisia ihmisiä, joiden luona sopii käydä vieraisilla, kuului takaa päin syvä kurkkuääni:
— Kauniilla ruhtinattarella on tänään kanssansa myöskin naisseuraa.