— Ah niin, ne olivat Martinovin ajatuksia, minä tunnustan koristautuneeni vierailla höyhenillä, vastasi Helena nauraen.
Horn katsahti yli pöydän ja tapasi Martinovin synkästi katselemassa häntä ja hänen pöytäkumppaniaan; mutta Martinovin muoto muuttui äkisti, hän iloisesti ja kovalla äänellä sanoi ruotsiksi: minun malja, sinun malja, malja kaikkein kaunokaisten — joka lause, kauan jo unhotettu kotimaassansa, on merkillisen laajalle levinnyt muuhun Europpaan. Sitä kuulee usein lausuttavan vieraissa maissa, ja Sévren museossa on se sinisillä isoilla kirjaimilla kaunistamassa erään korumaljan pohjaa.
Päivälliset olivat hyvin iloiset monine puheineen ja maljoineen. Kuin kreivi viimein esitti maljan kaikille, jotka olivat olleet osallisina toimissa hyvän tarkoituksen eteen, siirryttiin pöydästä pikku huoneihin juomaan kahvia ja soittelemaan.
Pianiino työnnettiin esiin ja toinen toisensa perästä kantoi kortensa yhteisen ilon hyväksi. Tuli Helena Nikolajevnankin vuoro. Hiljaa ja pehmeästi kaikui hänen äänensä kuin violonsellin helinä, hänen laulaessaan kotimaansa kansanlauluja:
Nopsaan tuuli kulkee kukkaisaroo,
Nopsempaan mun mielein rientää
Sinne, kussa sä majailet.
Hänen äänensä vapisi, ja tajuamattansa katsoi hän hyvin hellästi ja rakkaasti Horniin.
Ei millään sanoin voida kuvata, mitä nyt liikkui nuoren neidon sydämmessä. Ei kukaan tiedä, sanoo eräs venäläinen runoilija, ei kukaan ole nähnyt eikä koskaan ole näkevä, kuinka siemen, herätettynä eloon ja kukoistukseen, taimii, kasvaa ja kypsyy maan povessa. Jotakin salaperäistä, jotakin, jota Helena ei ollut koskaan tuntenut, ei koskaan kokenut, heräsi eloon hänen sielussaan. Hehkuva puna poltti hänen poskiansa, kuin hänen kiihkeä laulunsa päättyi.
Horn oli hyvin liikutettu laulusta. Hän samoin kuin niin moni muu ei rakastanut musiikissa taitoa eikä taidetta, vaan sitä aivan sinänsä. Häntä miellytti antautua noiden häilyvien, suloisten, aaltoilevain tunteiden valtaan, joita sävelten moninaisuus, niiden yhteensointu ja sopusointu herättävät meidän sielussamme; hänestä ei ollut taidokkain laulu kaunein, vaan se, joka raikkaana ja syvänä välittömästi kuohui sydämmestä. Vielä kauan sen jälkeen, kuin laulu ja kätten paukutukset jo olivat vaienneet, istui hän paikallaan sen voiman lumoamana.
Yht'äkkiä nousi hän ja läksi etsimään Helena Nikolajevnaa. Hän seisoi avonaisen ikkunan edessä, joka oli pienen puutarhan puolella ja katseli pimeään yöhön. Martinov seisoi hänen vieressään ja puhui kiihkeästi, mutta Helena ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa. Hänen katseensa oli kohti kaukaisuutta, ei sitä kaukaisuutta, joka oli aivan hänen edessään, vaan toista näkymätöntä kaukaisuutta, joka oli huomattava ainoastaan hänen sielunsa silmille.
Horn astui hiljaa lähemmä. Ulkona suhisivat nuoret lehdet, ja lehmusten latvain välitse loisti Kassiopeian kultapunainen tähdistö. Äkisti kääntyi Helena, ikään kuin olisi tuntenut Hornin polttavan katseen. Hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy. Martinov nousi äkisti.