Kolmen viikon kuluttua olivat he jo aviopari sillä Darja Mihailovna pontevasti selitti niin kauan voivansa pitää yllä taloa, mutta ei kauempaa; sitte sai kaikki mennä kuperkeikkaa, kaikki tyyni täytyi myödä. Muuta ei hänellä sen lisäksi ollut sanottavaa kuin:
— Olkaa hyvä Helenalle, hän ei tiedä tästä kaikesta niin mitään. Ehkä hän aavistaa osan, ehkäpä on myöskin kaikki jäänyt häneltä nuoruuden huolettomuudessa huomaamatta. Sen hän ainoastaan tietää, että isän raha-asiat ovat rappiolla ja että minä omilla pienillä vuosituloillani olen pitänyt taloa yllä.
VIII.
Kuin neiti Hanna palasi kotiin, oli vapaaherra vanhuksella tuhansiakin asioita kyseltävänä häneltä. Pojasta kyseli hän hyvin tarkkaan ja näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hänellä muuten oli omituinen tapa kysellä kuin yli-inkvisiittorilla: välistä näyttivät kysymykset tulevan aivan kuin sattumalta, mutta aina ne kuitenkin osuivat kohti. Saatuaan kaikki kysellyksi kertoi hän itse suuren englantilaisen perheestä, kaurasta ja lohen pyynnistä, hallituksen toimista ja kunnallislautakunnan neuvotteluista. Neiti Hanna puolestaan kertoi kelpo Martinovista, kultaraudikon surullisesta kohtalosta sekä pastori Raumbacherin erinomaisesta saarnasta. Jonkin verran vastenmielisesti ja kylmästi kertoi hän myöskin kauniista Helenasta ja hänen kummallisesta, hyvin kirjavasta tädistään sekä kuinka hän läksi Moskovasta siitä syystä, että hänen ei tarvitsisi mennä sen tädin luo. Hyvä halu hänellä myöskin oli puhua Erikistä ja Helena Nikolajevnasta ja mitä hän oli juuri lähteissään sanonut veljelleen, mutta tarkemmin punnittuaan huomasi hän sopivammaksi olla siitä virkkamatta mitään.
— Siinä teitkin aivan oikein, tyttöseni. Matkoilla usein tavataan ihmisiä, joista ei tiedetä, ovatko ne ihmisiä ollenkaan.
Jonkun ajan kuluttua Hannan kotiin tulosta alkoi vapaaherrasta tuntua vähän kummalliselta se seikka, että Erik ei lähettänyt itsestään mitään tietoja.
— Nyt on jo kulunut kohta kaksi viikkoa sinun kotiin tulostasi, sanoi hän tyttärelleen, eikä vieläkään edes riviäkään. Lupasihan hän tulla kolmen viikon kuluttua. Kuulehan, Hanna — ja vapaaherra rummutti pöytää — luuletko sinä ehkä sen Helena Nikolajevnan pidättävän häntä millään tavoin?
Neiti Hanna sävähti tulipunaiseksi. Hän ei tiennyt mitään erikoista puhuneensa tästä Helenasta, ja kuitenkin oli hänen isänsä huomannut hänen ajatuksensa. Jokin liika sana, jokin äänen värähdys hänen mainitessaan Helenaa oli saattanut vanhan ihmistuntijan käsittämään hänen mielipiteensä. Omatuntonsa nuhteli Hannaa ankarasta ja kenties ajattelemattomasta tuomiosta ihmisiä kohtaan, jotka olivat osoittaneet hänelle ainoastaan hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, ja sen tähden hän nyt sanoi kiivaammin, kuin olisi oikeastaan tahtonutkaan: ei suinkaan, en minä sitä usko. Sydämmensä syvyydessä hän kuitenkin tunsi katumusta tästä suoruuden puutteesta tarkkasilmäisen ja suuresti kunnioitetun isän edessä.
Vapaaherra olisi ehkä toden perästä tullut levottomaksi poikansa tähden, ell'ei nyt olisi ollut kevät sellainen, että vanhus saattoi olla siitä oikein sydämmestään hyvillänsä. Satoi melkein joka päivä ja kuitenkin oli ilma lämmin. Ruoho kasvoi mustanpuhuvana ja oraat olivat kauniit ja voimakkaat. Jos neiti Hanna joskus valitti lakkaamatonta sadetta, sanoi vapaaherra aivan tyytyväisesti:
— Ole huoletta, kaikki, mitä ennen juhannusta tulee vetenä alas tässä maassa, on siunaukseksi. Ja hyvillään käveli hän, tutkien ilmapuntaria, lämpömittaria ja sateen mittaria.