Vanhus oli monivuotisen yksinäisen elämänsä aikana maalla koonnut suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita hän kantoi mielessään kuin jokin viisauden kaivo. Ja hän katsoi velvollisuudekseen ilmoitella Haapakosken tulevalle isännälle nämä yksinäisinä hetkinä harjoitetun ajatustyön käytölliset tulokset ja johtopäätökset; mutta jättää ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pientäkään, pojalle — ei, niin kauan, kuin hänen päänsä oli pystyssä, tahtoi hän yksin hoitaa Haapakoskea. Niinpä Erik pysyi äänettömänä kuuntelijana, kuin isä selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sekä yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se äänettömän kuulijan osa tuli hänestä ajan pitkään aivan sietämättömäksi.
Helena puolestaan oli kyllä tottunut jouten oloon, sillä vierailut, ratsastusretket ja köyhäin hyväksi työskenteleminen, johon hänen päivänsä olivat kotona kuluneet, eivät oikeastaan ansaitse työn nimeä, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut tottunut elämään niin aivan ilman kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa millään. Muuten hän nyt ensi kerran elämässään näki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan työtä maanviljelys todella on. Hänen kälynsähän oli aikaisin aamusta ylhäällä ja piti päivät päästänsä vaaria koko talon ja tilan hoidosta. Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelijä-ylimys, niin hän — Helena luuli ihan varmaan, että hän ei nukkunut koskaan. Helena muisti ennen muinoin tavanneensa erään saksalaisen tilallisen, joka esitettiin hänelle "maatalouden hoitajana". Hänestä oli tuo arvonimi tuntunut varsin kummalliselta ja hän oli itsekseen ihmetellyt, mitähän sellainen henkilö oikeastaan toimitteli; nyt tapasi hän sen huvittavan sanan takana henkilön, ja se oli hänen appensa. Mutta näiden kahden lisäksi oli myöskin koko talolla, kuten hänestä näytti, lakkaamatta oikea kuritustyö tehtävänä.
Jos hän tahtoi lähteä ratsastamaan, katsoi Hanna häneen, kuin olisi hän ehdottanut jotain kirkon ryöstämistä tai parin tähden sieppaamista taivaalta: nytkö ratsastamaan kiireimpänä heinänkorjuuaikana! sanoi Hanna kylmäkiskoisesti ja nykäytti olkapäitään. Jos hän tahtoi saada kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ketään palvelijaa lähitienoilla apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siellä olikin, niin hän ei sitä tehnyt millään ehdolla, olipa hän niinkin viisas, että aina heti katosi, milloin luuli hänen häntä tarvitsevan. Toisin sanoen: hän oli tavannut erään kulman siitä sitkeästä taipumattomuudesta, joka on vaiti ja tekee, mitä itse tahtoo, suomalaisesta itsepäisyydestä. Täytyipä hänen itsensä kammatakin itsensä, jopa yksin pukeutuakin. Mitähän olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi tämän tiennyt. Ei Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa tätä arkaa asiaa. Helena itse oli alussa siitä hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli vakavasti selittänyt, että, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei sittekään löytyisi koko Kymin laaksosta ketään, joka osaisi tai ehtisikään tehdä kaikkea, mitä hän tahtoisi teettää, niin täytyi hänen siihen tyytyä. Eikä se yleensä niin perin vaikeata ollutkaan, sillä Erik itse koko tämän ajan toimitteli enimpiä kammarineitsyen tehtäviä kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.
Pahempi kaikkia näitä vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Istua siinä, nähdä lähimpien omaistensa hymyilevän ja heltyvän kyyneliin, kuulla heidän kiivastuvan ja jälleen tyyntyvän, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikkiä, eikä ymmärtää sanaakaan siitä kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja talon ystävät tulivat tervehtimään nuorta rouvaa, istua siinä ainoastaan näytteillä kuin jokin Dalai Laama, tervehtiä, nyykäyttää päätään, hymyillä, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli välistä oikeaksi rasitukseksi.
Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyllästystä ja väsymystä, joista vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden epätasaisessa elämässä yleensäkin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua, kyyneliä, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin he molemmat tiesivät, ett'ei kukaan koko maan päällä ollut lähempänä eikä rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sitä tunnustaa, mutta välistä tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heidän kesken oli hyvin, ei Helena sitä huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkivät eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syvälle lihaan ja tekivät pahoja haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa tämän ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenjännityksen ajan, tämän kevätmyrskyjen rauhattoman ajan.
Mutta kuinka poistaa nämä vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sekä työtä itselle ja Helenalle … jos hän ei saanut mitään itsenäistä toimialaa täällä, niin siinä tapauksessa hän tahtoi matkustaa jälleen Moskovaan. Ja milloinkahan Helena oppisi tätä kieltä, joka nyt tuotti hänelle niin monta katkeraa hetkeä, puhumattakaan toisesta kielestä, suomesta, jota silloin, kuin Erik matkusti Venäjälle, tuskin kuultiin mainittavankaan, mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.
Erikkiä monesti halutti neuvotella tästä asiasta sisarensa Hannan kanssa, mutta Hanna ei enää ollut saman kaltainen kuin ennen. Hänen tuonnoiset sanansa "varo sitä Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yhä hänen korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyvät ystävät, oli nyt ikään kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila oli käly. Syvällä Hannan sydämmessä vallitsi epäluulo tätä uutta tulokasta kohtaan. Hän uskoi tahi tahtoi uskoa, että minä silmänräpäyksenä hyvänsä saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin häpäiseviä seikkoja, jotakin kaksimielistä, jotakin, hän ei tiennyt, mitä, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta hän oli uneksinut tuona vaikeana yönä Aldonin huvilassa. Sillä aina siitä asti oli hänessä kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys kälyä kohtaan, jonka hän sitä paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa määrässä kuitenkin oli heitä erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli sydämmestään mieltynyt kaikkiin protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja erittäin sen suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi määrätyt muodot käsittämättömät, jopa aivan vastenmielisetkin.
Jos sisarukset eivät olisi ensi päivinä karttaneet tätä asiaa, joka heillä kuitenkin lähimmin oli mielessä, niin he ehkä olisivat jonkin verran tarkistaneet mielipiteitänsä ja oiaisseet erehdyksiänsä. Mutta he olivat päästäneet oikean ajan luiskahtamaan pois käsistä, ja nyt tarvittiin voimakas sysäys ulkoa päin ennen, kuin he ottivat puheeksi arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.
Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein eräänä pitkänä sadepäivänä olo tuntui nuorista sietämättömältä. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin vähäpätöisestä asiasta, niin mitättömästä, että he sitte parin tunnin kuluttua eivät enää osanneet sanoa, mistä he olivat kiistelleetkään. Nyt istui Helena ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi: Erik sitä vastoin käveli, tyytymättömänä itseensä ja asemaansa.
Koputettiin ovea. Astukaa sisään, huusi Erik kärsimättömästi. Larsson toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja Mihailovna se siinä laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan, rynnäkkö toisensa perästä. Velkomisia, laskuja, papereita äärettömästi joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eittänyt kirjoittaa nimeänsä mihinkään asiakirjoihin. Darja Mihailovnan notaariukset olivat neuvoneet häntä pyytämään, että itsepäiselle ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli hän puolestaan ehdottanut Martinovia ja sitä, joka nyt oli heitä lähinnä, vävyä Erik Hornia. Darja pyysi Erikkiä tulemaan niin pian kuin mahdollista Moskovaan tämän asian tähden.