Minun appeni, jalo vanhus, ylpeä ja hyvä, ikään kuin leikattu Schardinin oivallisesta romaanista, saman vertainen mies kuin ne ylevät naiset, joita Turgenjev on kuvannut.
Hän on ottanut minut oppilaaksensa Ruotsin kielessä. Hirveän ankara opettaja, sen saat uskoa.
Ja sitte olemme lukeneet hiukan sitä kuuluisaa Runebergiä. Appeni antoi minulle sen kirjan jonkinmoisella hartaudella. Pyhäin nimessä älä koskaan päästä muiden tietoon, mitä minä olen sinulle kirjoitellut.
Minä huomaan jotakin yhtäläisyyttä Wagnerin, säveltäjän, josta minä en pidä, ja tämän Runebergin välillä, joka siitä vähästä päättäen, minkä minä ymmärrän, on suurenmoinen runoilija. Kumpikin käyttää taidettaan johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Ensimainittu alentaa taiteensa, musiikkinsa, selittämään kenties mitä kaikkia tavallisia lauseita ikäviksi saduiksi. Eikä Runebergkään minusta näytä olevan vapaa siitä virheestä. Hän riippuu kiinni isänmaassa ja teroittaa joka säkeistössä velvollisuuksia tätä maata kohtaan.
Hänestä tulee kansanrunoilija, sellainen kuin Frug on eräälle osalle meidän kansastamme, juutalaiselle, vaikka verrattoman paljon suurempi. Taiteilijaksi katsottuna on hän tyyni ja ylevä. Toiselta puolen en ole koskaan edes hänen kauneimmissakaan säkeissään tavannut mitään sellaista vapaasti kuohuvaa runollisuutta kuin näissä Nadsonin sanoissa:
Sanat lentävät nuo,
Sulavat säkehet
Niillä leiki mä en.
— — — — —
Joka myrskynä käy
Läpi syömmeni, sen
Minä vain säkehin
Koen lämpöisin,
Vaikka köyhinkin,
Selittää surussain.
Se on runoa runon tähden, ei mitään tarkoitusta varten. En tiedä, olenko saanut lausutuksi ajatukseni kyllin selvästi. Sinun mielestäsi minä kai kirjoitan kuin oppinut, mutta näetkös, tästä me väittelemme joka päivä Erikin kanssa, sen tähden se on minulle niin tavallista. Tietystihän Erik on aivan toista mieltä.
Tosiaan on hirvittävän vähä asioita, joista olemme yksimieliset. Kuinkahan tämä on kehittyväkään ajan pitkään? Kyllä kuitenkin kaikki käy hyvin, jos vain Erik on luonani. Nyt täytyy minun lopettaa. Hanna tulee. Kirjoita pian pikku
Lenotshkallesi."
"Rakas, armahin Darja! — — — Erik vuokrasi tässä äskettäin pikku höyrylaivan. Hän tahtoi näyttää minulle, minkä näköinen Suomi on. Me laskettelimme ulos kaupungista pitkin avaroita, välkkyviä järviä, joita ainiaan äänettömät, tummat metsät ympäröivät. Erik oli ihastunut, aivan hurmautunut. Kaikki hänen lapsuutensa havainnot, hänen nuoruutensa muistot kalastus- ja metsästysretkistä, joita hän lakkaamatta ja aina yhtä suurella ilolla kertoeli, kaikki ne liittyivät näihin maisemiin, äänettömiin metsiin ja penikulmain laajuisiin järviin. Minä olin sydämmestäni pahoillani, ett'en voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Mutta minussa nuo autiot maisemataulut vaikuttivat alakuloisuutta, oikein ahdistavaa suruisuutta. Ajattelehan, että läänin pääkaupungin ulkopuolella, niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ei näy ainoatakaan vainiota, ei kattoa, ei niitty tilkkua niin suurta kuin meidän puutarhamme Moskovassa, ei edes suitsevaa savupiippuakaan. Tummia, jyrkkiä kukkuloita, kuusien peittämiä, tahi tasaisia, sammalpeittoisia kallioita, joita järvien laineet huuhtelevat, siinä kaikki, yhtä ja samaa ainiaan, lakkaamattomassa jonossa. Ei ainoatakaan ihmistä, ei yhtään venettä, ei muuta elämää kuin joitakuita valittavia kalalokkeja ja muutamia sorsia, jotka kaulat sojossa meluisesti lentävät pakoon laivan potkurin pärskettä, joka rikkoo joka pyörähdyksellään järven peilikirkasta pintaa. Kääntyen katsomaan sille taholle, josta olimme tulleet, näimme koivujen latvain päällitse pienen kaupungin yksitoikkoisen mustat katot.