He eivät käsittäneet tai eivät tahtoneet käsittää, että hän oli nuori, vaan ilman suuria henkisiä varoja, että hän kuten kaikki kokemattomat nuoret tarvitsi jotakin, joka antoi hänelle havaintoja, herätti hänessä ajatuksia, saattoi hänet tuntemaan, että hän ei nukkunut pois elämästä, vaan päin vastoin eli täydellistä ja rikasvaihteista elämää.

* * * * *

Uuden vuoden alussa sai Erik isältään näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas poikani Erik! Kun nyt lähestyy aika, jolloin sinun rakkaalle vaimollesi on syntyvä nimemme perillinen, joka kuten toivon, on suvun päämiehenä ryhtyvä vuorostaan työhön silloin, kuin minä ja sinä kerran lähdemme pois, niin tahdon minä elämässä saavuttamieni kokemusten nojalla pyytää sinua ryhtymään tarpeellisiin toimiin, että tämä meidän jälkeläisemme tulee kastetuksi puhtaasen luterilaiseen oppiin eikä äitinsä uskoon. Kenties ajattelet minun olevan liiallisen varovainen, mutta niin tärkeässä asiassa kuin se, josta nyt on puhe, ei ole mitään oikeutta menetellä ilman perinpohjaista punnitsemista. Kenties ajattelet myöskin, että äiti on lastaan niin paljon likempänä, kärsii, tuntee huolia ja on puuhassa sen tähden niin paljon enemmän, että ei ollenkaan olisi luonnotonta, että hän saisi kasvattaa sen siihen uskontoon, jota hän itse tunnustaa. Mutta minun käsitykseni mukaan ei asia ole niin käsitettävä.

Sinä samoin kuin maailmakin saattanet syyttää minua jostakin kovuudesta tai mielen kylmyydestä, kun minä en tässä kuten niin usein ennen tunnusta yksilön, yksinäisen henkilön vapaata oikeutta, tahi tässä en tunnusta äidille oikeutta pitää huolta poikansa uskonnollisesta kasvatuksesta. Mutta niin on, että minä en voi katsella tätä asiaa niin — olkoon lupa sanoa — alhaiselta kannalta kuin yksilön itsemääräämisoikeuden. Minä katson sitä korkeammalta, joltakin kansalliselta kannalta. Mitä kokonaisempi ja läpeensä yhtäläisempi jokin pieni ja ahdistettu kansakunta on, sitä varmemmin sen elinvoima pysyy, sitä vähemmin voivat ulkonaiset myrskyt ja järkytykset repiä rakoja sen muhkeaan rakennukseen. Tästä syystä katson minä välttämättömäksi, että johtavat ja hallitsevat henkilöt — ja minä toivon, että minun rakas poikani poika on tulevaisuudessa, jota minun silmäni eivät enää näe, tuleva johtavain miesten joukkoon tässä yhteiskunnassa, kuten hänen esi-isänsäkin ovat olleet — omistavat sen uskonnon, ne aatteet ja ajatukset, jotka ovat laveimmalle levinneet heidän maassansa, aina kansan syvimpiin riveihin asti, ja ne ajatukset ja aatteet ovat eittämättä ne luterilaiset, jotka meillä tunnustetaan, Sinun tulee näet muistaa, että sinun poikasi ei ole tavallinen herra "von", jollaisia on Itämeren maakunnissa, Ruotsissa, Tanskassa ja muualla kuinka monta hyvänsä, vaan hän on suomalainen vapaaherra, jonka on oikeus ja velvollisuus edustaa maatansa. Hänessä on jotakin siitä, mitä englantilainen lordi pitää paraimpana ja kalleimpana omaisuutenaan, ja se on oikeus istua Englannin ylihuoneessa.

Sen tähden tulee hänelle tulevaisuudessa hyvin tärkeäksi asiaksi, mitä uskontoa hän julkisesti tunnustaa.

Päinvastaisessa tapauksessa hän sukunsa edustajana joutuu vaikeihin velvollisuuksien ristiriitoihin, ehkä herättää epäilystä säätyveljissään, tulee useammassakin kuin yhdessä suhteessa olemaan vieraana maallensa ja suvullensa ja kaikissa tapauksissa joutuu täydelliseen ristiriitaan sukumme muinaismuistojen ja entisyyden kanssa.

Huomaat ehkä ja ihmettelet, että minä tässä kirjeessäni jätän aivan syrjään asian siveysopillisen puolen eli tämän uskonnollisen asian uskonnollisen osan. Sen olen tehnyt tahallani. Sillä vaikka minä, kuten tästä kirjeestäni selviää, tahtoisin samoin kuin kuka hyvänsä sivistynyt vanhollinen henkeen ja vereen asti puolustaa luterilaista oppia ja niitä muotoja, joihin se on pukeutunut meidän maassamme, niin en minä suinkaan ole jyrkkä- eli oikeauskoinen, tuskinpa kirkollisessa mielessä edes kelvollinenkaan sen kirkon jäseneksi, jota kunnioitan. Mutta tästä juuri johdun yksilöllisyyteen, persoonallisuuteen, jonka minun mielestäni pitää yleisen edun tähden olla toisessa sijassa. Uskonto on, jos syvimmälle katsotaan, tunnustukseton, sillä joka henkilö käsittää sen omalla tavallaan; kaikille yhteistä on ainoastaan siveysoppi ja muutamat uskonoppimme alkeet, kaikki muu sitä vastoin on omantunnon asioita minun ja luojani välillä. Totuutta eivät sido mitkään tunnustukset eikä sovintokirjat, se on paljon korkeammalla niitä ihmismietelmiä. Mutta jos nämä ihmismietelmät eivät rasita minun omaatuntoani, eivät estä minua toimimasta rehellisesti ja oikein, on paras minun asettua yleisen järjestyksen alaiseksi maani ja koko yhteiskunnan pystyssä pysymisen tähden.

Minun on katseltava asiaa yleiseltä, ehkäpä jonkin verran oloihin sovitellulta kannalta ja jättää pikku eroavaisuudet ja uskon puolustukset omaan arvoonsa. Pääasia on, että tässä asiassa ei mitään erimielisyyttä eikä mitään epäilystä ole ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, sillä kieli ja uskonto ovat kuitenkin ainoat pysyväiset puolustuslaitokset maallemme, kuin kerran muut ulkovarustukset raukeavat.

Minä olen ehkä liiaksikin esittänyt valtio-uskonnon hyötyä, vaan muut ovat sitä minun mielestäni esittäneet liian vähän. Huomaan — olkoon vähä sijaa mietelmille asian ohella — uudesta, sosialismia koskettelevasta Laveleyen teoksesta, että myös nämä onnelan haaveksijatkin uneksitussa tulevaisuusvaltiossansa tietämättään asettavat välttämättömäksi pääehdoksi juuri sen hyveen, joka on uskonopissa esitetty kristinopin ytimeksi, n.s. altruismin; siihen hekin luottavat ja sen turviin unelmansa rakentavat.