Helena lähetti heti noutamaan Almia ja selitti hänelle vakaan päätöksensä lähteä jo samana päivänä Moskovaan. Lääkäri huomasi hänen aikomuksensa peruuttamattomaksi, autteli häntä kyydin, ajoneuvojen ja peitteiden hankinnassa ja pyysi häntä varomaan kovia mielenliikutuksia sekä vilustumista. Erik Hornille lähetti hän kiireimmiten sanan ja muuten teki Helenan avuksi, mitä voi. Kahden tunnin kuluttua oli Helena jo matkalla ja seuraavana päivänä läksi Pietarista pikajunalla Moskovaan. Vaikka hän olikin hyvin levoton tuon sähkösanoman johdosta ja levottomuudessaan pelkäsi tulevansa liian myöhään tuonne vanhaan kotiin ja vaikka hän muistaessaan Darja Mihailovnan yli-kuohuvaa hyvyyttä tunsi tunnossaan katkeria nuhteita, että hän ja Erik olivat niin kauan antaneet hänen yksin kestää kaikkia vaikeuksia ja vastuksia, niin hän ei kuitenkaan voinut vastustaa ilon ja vapauden tunnetta, joka sisällisen voiman tavoin nousi ja paisui hänen mielessään, kuin hän nyt oli tulossa isän kotiin. Tuolla Suomessa, arveli hän, ei huolenpito talosta ja taloudesta sekä siitä pienestä, jota odotettiin, antaneet hänelle mitään oikeata rauhaa. Ja sitä paitsi hän oli kuin pakkopaidassa. Hänhän tuskin voi sanoa yksinkertaisintakaan asiaa ilman apua. Ja kaikki ihmiset tuolla ylhäällä koko ajatussuuntineen ja käsitystapoineen, olihan se kaikki hänelle vierasta. He puhuivat sellaisista asioista ja henkilöistä, jotka hänelle olivat tuntemattomat ja vähäarvoiset. Hänen täytyi pitää ajatuksiansa kaksinkertaisessa työssä ja kaksinkertaisessa jännityksessä, voidakseen ollenkaan käsittää, mistä oli puhe, kuulla se ruotsiksi, kääntää itselleen venäjäksi ja sitä paitsi koettaa saada selville, millä tavoin toinen käsitti asian, sitte vasta oikein ymmärtääkseen sanojen sisällys, nähdäkseen niin sanoaksemme asia uudelta kannalta.

Täällä sitä vastoin! Joka ihminen ymmärsi häntä ja hän ymmärsi jokaista. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja vapautetuksi. Nyt tulvivat pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ajatukset hänen mieleensä, ja hänen aivonsa työskentelivät ilman mitään ponnistusta. Hän ei tiennyt itsekään, mistä se aatteiden rikkaus nyt tuli hänelle. Hän näki koko elämänsä ja asemansa kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan ennen tai myöhemminkään — ja hän peljästyi. Nyt vasta tajusi Helena, että hänellä, jos tahtoi elää tuolla kaukana poissa, ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään muuta valinnan varaa kuin joko muuttua yhdeksi heistä, heidän kaltaiseksensa, tahi tulla todella onnettomaksi. Riisua persoonallisuutensa, kielensä, elämän käsityksensä, jättää lapsensa kokonaan ja täydellisesti tuon uuden maan valtaan kielen, uskonnon, opin puolesta. Ja jos hän sen teki, niin lapset, kuin he kerran ehtivät kasvaa isoiksi, olivat tulevat vieraiksi hänelle, tulevat samoin kuin nuo sitkeät, jäntevät ihmiset äänettömiksi, umpimielisiksi, miellyttämättömiksi, viehättämättömiksi, kansanvaltaisiksi siihen määrään, että… Ja jos hän sitä ei tahtonut, jos hän ei tahtonut uhrata persoonallisuuttansa eikä taipua muuttumaan heidän kaltaiseksensa, niin häntä koko elämänsä ajan ei kukaan ymmärtäisi, hän jäisi yksikseen, voi, niin yksikseen, kuin hän jo monesti nytkin oli ollut. Ei edes Erikkikään tiennyt, kuinka äärettömän yksikseen hän välistä oli tuntenut olevansa.

Ja kuin Darja Mihailovna kerran on poissa… Nyt kääntyivät hänen ajatuksensa toiselle taholle: vieläköhän hän oli tapaava hänet elossa? Tämä ajatus saattoi Helenan heltymään levottomuuden kyyneliin, kaipauksen ja epätietoisuuden kyyneliin. Mitä oli hänen tehtävä? Kumpiko arpa hänen oli valittava niistä kahdesta, joita kohtalo hänelle tarjosi maljassaan: muuttuako suomalaiseksi vai pysyäkö venäläisenä? Hän tiesi, että hänen nyt oli tehtävä päätöksensä. Ja kauheinta oli se, että mitä jalompi, parempi ja sielultaan rikkaampi hänen Erikkinsä oli eli toisin sanoen: mitä lämpöisemmin hän rakasti maatansa ja mitä uutterammin hän sen eteen työskenteli, sekä toiselta puolen mitä paremmin oman maansa arvoinen tytär hän oli, sitä suurempi oli epäsointu heidän välillänsä, sitä vaikeampi oli heitä yhdistää, sitä suurempi uhri, joka toisen heistä täytyi tehdä toisen hyväksi. Tässä ei voinut olla puhettakaan siitä, että mentäisiin toisilleen puolitiehen vastaan, sillä yhtymäpaikkana oli ainoastaan toisen tai toisen uhraaminen koko persoonallisuutensa. Mitä syvemmin hän ajatteli tätä asiaa, sitä syvemmäksi, näki hän, kasvoi juopa, joka erotti heitä. He kaksi, hän ja Erik, edustivat kahta erilaista maailmankäsitystä, jotka aikain alusta olivat kasvaneet erillään toisistansa ja joita ei mikään, ei edes aviopuolisoiden keskinäinen rakkauskaan, vaikka se olisi kaikkein hellinkin, voinut yhdistää. Niin kuin asiat nyt olivat, täytyi toisen tai toisen mennä kokonaan toiselle puolelle; jos se ei voinut tapahtua, oli kerran kaikki hajoava, kukistuva kokoon.

Koko yön oli hän käännellyt ja väännellyt näitä ajatuksia, pääsemättä mihinkään vakavaan päätökseen. Nyt nousi aurinko, koko itäinen puoli taivasta loisti kullankeltaiselta. Kevyet, sini- ja maitovalkoiset pilvet ylhäällä keskitaivaalla muodostivat emaljikuvioita kultapohjalle. Helena katsoi ulos ja näki rientävänsä höyryn huimaavalla vauhdilla pois aamun kultaista valoa kohti. Ja keskellä tuota valoa seisoi siellä taivaan rannassa sadottain kirkontorneja ja hammastettuja muureja komeina, tummansinisinä. Hän katsahti taaksensa. Siellä vitkasteli vielä pakeneva pimeys raskaine lyijynkarvaisine sumuineen. Ja tuolla ulkona lenteli äänettömän tasangon päällitse joukottain kottaraisia, ja nuori ruoho yleni keväisen pirteänä, vaalean vihreänä. Nyt Helena ensi kertaa koko vuoden aikaan sai äärettömällä tasangolla katsella yli laajain alojen. Täällä hänen näköalaansa eivät supistaneet tummat havumetsät, ei kallioiset vuoret eikä paljaat kalliot. Hän veti syvään henkeä.

— Ilmaa, ilmaa ja valoa, sanoi hän, ja vieno ilon punastus nousi hänen kasvoillensa. Hänen silmänsä loistivat kevään nuoresta onnesta. Ah, jospa Erik olisi täällä! Mitäpä oli apua hänen matkustamisestaan kohti aamuruskon maata pois tuolta pakkasesta ja lumesta, kuin hän, paras ihmisistä, se ainoa, jota hän oli rakastanut, joka oli ottanut hänet myrskyn vauhdilla ja rakkauden koko hehkulla, ei ollut täällä. Mitä tästä apua, sillä yksinhän hän kuitenkin oli. Ja hän purskahti taas itkemään.

Vatikaanin museoissa on marmorinen korkokuva nuoren tytön haudasta. Siinä on kuvattuna Eros polttamassa Psyke-perhosta, s.o. sielua, alttarin liekeissä ja itkein katsomassa toisaanne, ollakseen näkemättä tuskaa, jota hän tuottaa. Sellainen oli rakkaus uusplatonilaisten opin mukaan. Tämä vertaus ei ole ajan pitkäänkään kadottanut mitään katkerasta totuudestaan. Eivät ne siivet koskaan enää leviä lentoon, jotka Eros on alttarin hehkussa polttanut poroksi.

* * * * *

Vanhassa palatsissa, joka oli vuosisatoja ollut Chamitov ruhtinasten omana, oli avattu puutarhaan vievä portti. Sitä tietä piti ostajain tulla kuulutettuun huutokauppaan. Pihan puolella vallitsi syvä hiljaisuus.

Darja Mihailovna makasi kuolemaisillaan entisessä palvelusväen siipirakennuksessa. Ikkunain verhot olivat lasketut puolialhaalle, pyhän kuvan edessä paloi lamppu, levittäen väsynyttä valoa huoneesen. Sairas makasi hiljaa ja katsoi koko ajan tyynesti kelloon, joka oli vastapäätä oven päällä. Hänen poskensa eivät tänään tarvinneet mitään maalia, hänen katseensa ei mitään ympäröimistä mustalla ja keltaisella, ollakseen loistava, sillä kuume oli antanut poskille väriä ja silmiin loistetta. Marfa Ivanovna makasi vuoteen jalkopään puolessa. Hän oli latonut esiin pyhiä esineitä, joita pyhäin kuvain kauppiaat olivat tuoneet Solovetskistä, Valamosta ja Jerusalemista. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja levitellyt eteensä kaikki kuvat ja rukoili nyt milloin mitäkin pyhää, että Jumala laupeudessaan antaisi Darja Mihailovnan elää vielä yhden päivän, yhden ainoan päivän.

— Marfa, jo nyt tulee loppu, sanoi sairas, ei ole enää vähääkään öljyä lampussa, itse lamppukin on rikki, joka silmänräpäys uhkaa sydän sammua. Rukoile laupiasta Jumalaa, että minä, kaikkein suurin syntisistä, saisin vielä elää puoli tuntia. Kello on yksitoista, nyt on Helena tullut, luuletko sinä hänen vielä ehtivän tänne?