Ankarain mielenliikutusten jälkeen, joita Tobias nyt oli kokenut, hänen oli vaikea saada selville ajatuksiansa. Väsyksissä omista ajatuksistaan ja tulipalon sammutusponnistuksista oli hän käynyt levolle aikaisin ja heti nukkunut. Auringon noustessa hän heräsi ja synkät ajatukset, joista hän illalla oli päässyt unen helmoihin, heräsivät hänen kanssansa ja alkoivat taas vaivata häntä kysymyksillä, jotka lakkaamatta kieppuivat samassa piirissä. Adam Pihlhjerta — kuinka se oli mahdollista — pahantekijä — rangaistu, törkeä pahantekijä! Hän heittelehti vuoteellaan, mutta viimein, kuin uni yhä etemmäksi pakeni auringon säteitä ja ulkoa kuuluvaa lintujen laulua, nousi hän ylös, pukeutui ja meni alas rantaan. Tuuli uinaili vielä, mutta merellä vieriskeli edellisten päiväin kevätmyrskyjen jäljeltä pitkiä, heikkoja maininkeja, jotka ikään kuin uteliaasti etsiskellen kiipesivät pitkin hiekka- ja kivisärkkiä. Noin puolen virstan päässä näkyi kaksi suurta parvea muuttolintuja, villijoutsenia ja hanhia, jotka kumpaisetkin erikseen uivat kuin suuret valkoiset untuvat teräskirkkaassa vedessä; jotkut makasivat, nokka siiven alla, toiset puhdistelivat höyhenpukuansa, vaan enin osa uiskenteli levottomasti edes takaisin, kutoen tummia juovia meren kirkkaasen, välkkyvään pintaan. Lähempänä rantaa uiskentelivat vilkkaammat allit ja telkät, välistä nousten ylös vedestä, räpytellen ja roiskuttaen suolaisia vesihelmiä ylt'ympäri. Joutsenet, hanhet ja telkät olivat hiljaa kuin sopimuksesta; vaikka ne ahkerasti liikkuivat, ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä. Tobias laskeutui kulolle ja nojasillaan katseli harvinaista näytelmää, välkkyvää auringon valoa, leikkiviä laineita ja vilkasta elämää, vaan ei mikään voinut hajoittaa hänen synkkiä ajatuksiansa. Tämä suuresti armoitettu sielu, kuinka häpeällisesti hän oli pettänyt heitä kaikkia, hän, joka vaati syntien tunnustusta, miksi hän itse oli ollut vaiti? Ja Tobias tunsi, miten usko ja luottamus, joka hänessä oli leimahtanut ilmi kuin tuli oljissa, kasvanut kuin koivun lehti kevätyönä, kuin tuomen kukka toukokuun sateen jälkeen, miten se sammui, lakastui, kuihtui, ja hän taas jäi yksin, ilman uskoa ja vakuutusta. Miten jonni joutavalta ja kurjalta näytti hänestä elämä nyt, ja sen tunteen vaikutuksesta heitti hän kiven liuskareen, jolla oli leikitellyt, kauas mereen. Se lenti suhisten ilmassa ja putosi lähelle allien ja telkkäin parvea, jotka olivat uineet lähemmäksi rantaa. Heti paikalla kuului heidän varoitushuutonsa ja hanhien etuvartiat sitä toistelivat. Siivekäs joukko nousi vedestä, hanhet ja joutsenet juosten vähän matkaa pitkin pintaa ja räpytellen valkosiivillään. Saatuaan ilmaa allensa nousivat ne kaikki purjehtivaan pakoon, ja suhisten kuin myrsky metsässä katosivat kaukaiset matkustajat pois näkyvistä pohjoista kohti.

"Perkele!" kuului kirous Tobiaan takaa. Kuin hän hitaasti nousi ja kääntyi katsomaan, seisoi v.t. kruununnimismies Karl Napoleon Jurvelin siinä täysissä metsästystamineissa, pyssy kädessä ja koko joukko kuvia Adamin ja Tobiaan entisestä asunnosta.

Jurvelin, niin äkkiarvaamatta tavattuna luvattomasta linnustuksesta, ensin hämmästyi, mutta kohta jälleen selvisi ja näytteli ihan sotkeutumatta ilveilyä, joka osoitti hänen olevan tottunut selvittäytymään pahimmistakin pulista.

"Kuka sinä olet? arvattavasti myöskin veijari samaa lajia, kuin se, jonka nipistin kiinni eilen. Sinä olet kaiketi myöskin linnustamassa, yhden samanlaisen minä jo sain kiinni. Missä sinun pyssysi on? Puhu heti totta."

Tobias teki selon itsestään.

"Vai Pullinen, Tervolan Tobias Pullisen poika. Vai niin, kyllä minä tiedän. No, mitä sinä täällä teet? Ah, nyt jo johtui mieleeni. Kuulepas, Toppi, lähde sinä täältä kotiisi ja sukkelammin kuin tavallista."

Kotiin, niin kotiin, ja Tobias tunsi lämpöistä koti-ikävää ruumiissansa virtailevan. "Kyllä, vastasi hän, minä lähden jo tänä päivänä."

VIII.

Niinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää korjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin ajelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä sellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut jälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla myrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois siitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni, nähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti, selkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja katsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän oli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja kiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui kotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli vain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista. Värittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään katkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja välistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.

Äiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan uskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko kiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli tunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika saattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista ajatuksiansa pojalleen.