"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään peloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet toisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä olemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?"
"Älä sinä niitä", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi pois. "Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon muuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän sanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen katunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa…"
Siitä Tobias kiivastui. Sana — pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen ja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt taas siinä, josta oli lähtenyt.
Katkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen katkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin Tobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:
"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat. Samoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä rikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää ja pilkkaa, kantaa surua ja…"
"Anni, Anni!" huusi samassa äiti Leena pihasta.
Anni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi kätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi pitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.
Tobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän tuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi vilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja herätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin, silloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki, kuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen helpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui väsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli ja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos rappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan hevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja paneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta tuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo herätti kovaääninen puhelu ja hälinä.
Vanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut hevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein Holam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja, tallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin ratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista rakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu oli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta. Muutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet kavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä kävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä kosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla ja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan. Vahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä Tervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin hevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.
Mutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä iloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren Tobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren rannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja hevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja sukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista, airakista ja viinasta; "vinterska" ja "tuvantakainen" tuoksuttivat sakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava. Karl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua protokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen eduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on kallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin näytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä asiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.