Tämä tervehdys, kuvaannollisesti sanoen, haudan toiselta puolen vaikutti niin Tobiaasen, että hän tuskin voi hillitä liikkeitänsä.
Samassa astui Anni tupaan. Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat viehättävät ja vapaat. Hänen katseensa oli levollinen ja kiihkoton niin kuin sen, joka levähtää kovan mielenjännityksen tai suuren onnen jälkeen. Hän kantoi hyvin sulavasti naitujen vaimoin pukua, päässä pieni myssy pahvista, päällystettynä silkillä, ja myssystä riippui rimpsu, joka hänen astuessaan heilui edes takaisin kauniissa, valkoisessa niskassa. Paksu tukka oli sileäksi kammattu otsalta, kirkkaat, vaaleat silmät loistivat hiljaisesta onnesta.
Leena äiti, joka ajatuksissaan istui kankaansa edessä, katsahti oveen päin ja alkoi heti, kuin hänen hämärät silmänsä käsittivät, kuka tulija oli, kiivaasti polkea, kutoa tulipunaisia lankoja loimiin ja kalistella sukkulaa. Ei kukaan sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Anni seisoi ja katsoi liikuttavan mieltyneesti Tobiaasen. Tobias katsomatta sinne päinkään tunsi sen katseen. Viimein hän virkkoi puoliääneen: "Anni", sipasi kädellään otsaansa, "Anni", ja näytti ihan siltä, kuin hänen olisi ollut vaikea saada sanoja suustansa tulemaan. "Anni", kuiskasi hän vielä kolmannen kerran. Nyt lakkasivat kaiteet paukkumasta. Tobias antoi Aleksanderin kirjeen Annille ja sanoi: "minun täytyy tunnustaa syntini seurakunnalle, Adam pakottaa minua siihen."
Leena viskasi valkoista lankaa loimien väliin niin kiivaasti, että sukkula lensi seinään. Annin kasvoissa väri tuskin yhtään muuttui, kaikki muu oli hänestä nyt mitätöntä, niin hänen mielensä oli täynnä onnellista rakkautta. Hän tuskin katsoikaan kirjeesen, sanoi vain lempeällä, hiljaisella äänellä: "sinä tietysti teet oikein, kuin seuraat hengen kehoitusta, muuten", virkkoi hän sitte puoli ääneen, "minä puolestani teen sinun tahtosi mukaan." Sukkula singahteli yhä kiivaammin ja Leena paukutti kaksi mustaa, paksua lankaa kiinni kirkasväriseen kankaasensa.
"Missä on Matti?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti.
"Metsällä, hän palaa vasta huomenna", sanoi Anni Tobiaasen katsoen.
Tumma puna nousi äkisti Tobiaan kasvoille, hän tempasi Adamin kirjeen ja sanoi takertuvalla äänellä: "niin on tehtävä, kuin sanoin; toimita veljille ja sisarille sana, että me tänä iltana kokoudumme…"
"Minun luokseni", sanoi Anni, tietämättänsä tähystellen Leenaa, ja astui hitaasti ulos ovesta.
Leena yhä paukutteli kangastansa, kutoi punaisia, valkoisia ja mustia lankoja juoviksi, kunnes hänen silmänsä alkoivat välkkyä ja raskaita pisaroita putoili pitkin poskia. Äkisti kääntyi hän, katsoi poikaansa pitkään, nousi pois istuinlaudaltansa, meni Tobiaan luo ja sanoi vapisevalla äänellä:
"Parempi olisi, jos kokoonnuttaisiin tänne meille."