"Minä olen syyllinen", sanoi hän, "Matti Reijosella on oikeus vaatia minulta tilintekoa, minä pyydän seurakuntaa kuulemaan minun tunnustustani ja antamaan minulle anteeksi…"
Silloin juuri kuului kolinaa katolta, kaikki katsahtivat ylös, välikatosta oli lauta työnnetty syrjään ja raosta näkyi taas pyssyn piippu ja sen takaa kaksi hirmuista, veristynyttä silmää. Matti oli juossut tupansa vinnille, työntänyt syrjään ohuen sammalkerroksen ja kattolaudan.
"Nyt minä olen ilves", kuului kiukkuinen ääni, "eikä teyrikukko pääse kynsistäni." Pamaus vain ja Tobias Pullinen makasi kuolettavasti haavoitettuna äitinsä ja Annin jaloissa.
Hiljaa ja hätäyksissään katosivat enimmät tuon kamalan teon näkijät.
Pari miestä riensi kuolemaisillaan olevan luo.
"Kotiin, kotiin", kuiskasi hän sammuvalla äänellä, "minä tahdon kuolla kotona."
Häntä lähdettiin kantamaan. Leena ja Anni astuivat jäljestä hirveästi liikutettuina, mutta ei yhtään kyyneltä tullut heidän silmistänsä. Aurinko oli jo aikaa sitte laskeutunut keveäin pilvenjuomujen taakse. Kuu liiteli taivaalla hienona sirpin muotoisena kaarena, levittämättä mitään valoa. Ainoastaan suurimmat tähdet levittivät väräjävää valoansa valoisaan kevätyöhön. Otava seisoi, pursto kohti keskitaivasta, ehtootähti loisti keltapunaisena ja pohjantähti levitti kylmää valoansa maan päälle, saman tapaista kuin revontulien liekit. Lumi ja jäät sulivat niin, että vesi ikään kuin raskaat kyyneleet tippui maahan. Kuin kantajat raskaan taakkansa kanssa saapuivat Pullisen pihaan, kuului kuoleva Paavalin sanoilla kuiskaavan: "totisesti minä olen suurin syntisistä." He laskivat hänet varovasti alas rappusille. Hän oli kuollut. Onnellinen hymy leikitteli kalpeilla kasvoilla ja tuskainen juonne suun ympäriltä oli ensi kerran moneen vuoteen poissa. Matti Viskari tuli vanhana ja kyyryisenä ulos tuvasta ja katsoi hyvin pitkään tutkivaisesti kuollutta. "Katsokaa", sanoi hän, "hänestä ei ole juossut pisaraakaan verta; tiedättekö, mitä se merkitsee." Kaikki katsoivat vanhuksen suuhun. "Se merkitsee, että hän oikein ansaitsi luotinsa."
Yö kului ja päivä tuli, ruumis pestiin ja vietiin aittaan; nimismies tuli ja teki protokollansa; lääkäri tuli, avasi ruumiin ja kirjoitti lausuntonsa: kuollut keuhkoihin menneestä luodista; Reijonen vangittiin ja vietiin pois; vanha Tobias palasi joltakin markkinamatkalta ja ollen pehmytmielinen tuli, nähtyänsä ruumiin, niin suruihinsa, että oli ihan menehtyä; vanha Leena haaveksien istui yöt päivät poikansa ruumiin vieressä, mutta Anni inhimillisesti puhuen, oli ihan kylmänä, niin kuin ei olisi ollenkaan kuulunut häneen, mitä tapahtui ja oli tapahtunut. Hautajaispäivä tuli, vieraita kokoutui läheltä ja kaukaa, kaikki tahtoivat ottaa jäähyväset vainajalta hänen maatessaan tuossa mustassa arkussa aitassa. Arkun vieressä istui Leena, leuka käden varassa. Aitan ovi oli auki. Kevätaurinko paistoi lämpimästi, taivas oli kirkkaansininen ja leivo puhalteli laulurintansa syvyydestä elämänilon säveliä. Anni meni viimeisen kerran aittaan. Suuri, tummansininen kärpänen, ensimmäinen, kuin kevätaurinko oli eloon herättänyt, surisi auringon paahteessa avoimen arkun vieressä. Se lenteli huimasti sinne tänne, kunnes viimein laskeutui ruumiin vahan karvaisille kasvoille, ikään kuin anastaen hänet omakseen. Häviämisen ensimmäinen enne. Suuri suru ja toivottomuus valtasivat Annin, kuin hän näki sen. Hän vaipui vanhan Leenan eteen ja itkien lausui niin kovasti, että kaikki kuulivat: "viekää pois hänet, viekää pois, minä se olen surmannut hänet. Antakaa anteeksi, äiti Leena, anteeksi, kaikki on minun syyni."
Leena nousi hitaasti. "Lapsi parka, sinun syysi, ehkäpä niinkin, mutta mitä minä sitte sanon, vanha syntinen." Ja nämä molemmat naiset olivat tästä hetkestä lähtein ihan eroamattomat.
Viiteselitykset:
[1] Shvetkaksi (ruotsalaiseksi) sanotaan kaikkialla Venäjällä suomalaista hevosrotua. Suomen hevosilla on muuten kestäväisyytensä ja vähään tyytyväisyytensä tähden hyvä maine Venäjällä.