Liikettä ja melskettä tuli metsään koko talveksi, joulusta pääsiäiseen asti; siellä hakattiin ja sahattiin, siellä roiski ja paukkui aamusta iltaan. Pari sataa miestä hevosineen ja hirsikelkkoineen liikkui kuin muurahaiset keoissaan, ja kiirettä siinä oli, kuin olisi miesten sormia polttanut. Teiri ja pyy karkoitettiin uusiin tuntemattomiin seutuihin, jänis sai matkapassin, hohkanärhi jäi kodittomaksi. Pahin työ alkoi kuitenkin vasta sitte, kuin oli saatava tukit pois metsästä. Täytyi päästä siitäkin, jossa ei milloinkaan tietä ollut eikä voinut olla. Ihmiset ja hevoset upposivat vatsaansa ja vyötäisiään myöten lumeen, kompuroivat jälleen ylös, hikosivat ja väsyivät, väsyivät ja hikosivat niin, että ruumis höyrysi kuin saunavasta kylmässä; mutta eteen päin sentään aina päästiin. Maaliskuussa ladottiin karsitut ja merkityt pölkyt virstan pituisiin, viidentoista ja kahdenkymmenen jalan korkuisiin kasoihin pitkin puroa, joka juoksi Kannuksen järvestä, niin että jää painui pohjaan. Ja sitte tuli kevät ja lumi suli ja kinokset alenivat ja järvi paisui yli äyrästensä, ja silloin tuli vielä sitäkin tulisempi kiire. Tukkikasat oli tulvaveden avulla uitettavat puron jäätikköä myöten monta virstaa, pieneen jokeen ja sitä myöten pari peninkulmaa Saimaasen. Sen täytyi tapahtua muutamissa viikoissa; sillä, kuin jäätikkö ehti sulaa kevätauringon paisteesta ja hankautumisesta, sitte oli kuljetus kerrassaan lopussa täksi kevääksi. Kaikki, kuin oli talvella hakattu, tukkeja tuhatmäärin, täytyi ennen tuon hyvän jäätikön sulamista juuri nyt saada alas taikka jäivät ne metsään tulevaan vuoteen asti.
Nyt, jos milloinkaan, koetellaan mitä ihmisen tahto ja voima, lihakset ja jäntäreet, kärsivällisyys, sitkeys ja terveys voivat kestää. Satoja miehiä seisoo aamusta iltaan kankineen ja kekseineen pitkin puron vartta, usein polvia myöten vedessä, auttelemassa tukkeja juoksemaan.
* * * * *
Matti Matalamaa oli ollut metsänhakkuussa talvella. Hän oli työmiesten ilo ja hupi. Jos pakkanen kiristyi niin, että metsä oli huuteessa, hiljaa kuin ruumis kääreissään, jos lumimyrsky ryski mäntyjen latvoissa, jos kevätsade kasteli lammasnahkaturkin likomärjäksi, tähtikirkkaana aamuna ja ruusuhohtoisena iltana, aina oli Matti yhtä iloinen. Hän leikin laskulla karkoitti suuttumukset ja vihat. Hänellä oli hyvä sana, iloinen puhe aina valmiina, ja se oli kuin lämmintä öljyä narisevain ratasten hampaihin. Pyhäin ja juhlien tullessa hän vain synkkeni. Sillä kaikki nuoret kokoutuivat silloin Kannuksen taloon ja hyvittelivät Liisaa, jota hän ei taitanut tehdä.
Ensi viikkona tapahtui uitto hyvästi, kuin tulvavettä oli kohtuullisen paljo, sillä alempana oli puro suora ja riittävän syväkin. Mutta kuin päästiin kasoille, jotka olivat lähimpänä Kannuksen järveä, siellä oli pahempi. Puro koukerteli kuin juopunut, ja pikku koski myöskin häiritsi kuljetusta. Tukit tarttuivat siihen päittäin ja antoivat paljon tekemistä miehille.
— Kuulkaas nyt, sanoi insinööri. Me ammumme pois tuon kirotun kosken, niin pääsemme siitä kiusasta. Eikö siinä ole mitään rakoa kalliossa?
Oli siinä. Insinööri etsi taskustansa pari dynamiitti-panosta, ja ne sovitettiin varovasti rakoon.
— Pitäkää varanne nyt! pois tieltä! kuului pitkin koko riviä.
Puh! puh! ja kallio hajosi; kosken päälle pieneksi lammikoksi kokoutunut vesi syöksyi alas koko voimalla ja huuhtoi pois kaikki, kallionlohkareet, tukit ja jäänsohjun, repi suuret kappaleet maata ja syöksyi kuin raivoisa peto täyttä vauhtia alas laaksoon.
— Pitäkää varanne! kuului varoitus miehestä mieheen. Yhden miehen kuitenkin tapasi syöksyvä vesi ja musersi tukkien väliin. Pikku purosta oli tullut viidentoista, kahdenkymmenen jalan levyinen koski, joka veti mukaansa kaikki, mitä vain sai käsiinsä. Matti ja insinööri olivat pelastuneet kiipeämällä suurelle kivelle; sieltä Matti kummastuksekseen näki puroportaansa, kaivonsa, talaansa tulla tanssivan alas kuohuvilla mutaisilla aalloilla. Siellä tuli hänen ainoa lehmänsäkin kovasti ammuen likaisen keltaisessa virrassa.