Pastori hypähti ylös:
— Kiitoksia en! en huoli!
Kuin viinaa tarjottiin tässä seurassa ja tässä muodossa, niin se pastoria inhotti.
Nyt puhalsi veturi pitkän, kimakan vihellyksen, joka pelotti pääskyt pois jo pitkän matkan päästä sananlennätin-langoilta. "Valkeasaari", kuului huuto ulkoa; viisitoista minuuttia vapautta ja raitista ilmaa väsyneille matkustajille. Pastorimme, tottumaton matkoihin, astui varovasti alas pienine matkalaukkuineen ja katseli kummastellen joka taholle, kuin ystävää ei ollutkaan vastassa. Mitähän se merkitsi? olikohan jotakin tullut väliin? Levottomasti meni hän ravintohuoneesen. Valmiiksi kaadettujen ryyppyjen ja rasvaisten, pullakoiden pasteijien seassa, joita vastaan kärpäsjoukot kävivät lakkaamatonta piirityssotaa, oli siinä kirje hänelle.
Kiireesti hän avasi kirjeen, se oli ystävältä:
— — — täytynyt matkustaa Levashovoon; tulen huomenna; mene kestkievariin! Tuus
J. A.
Sepä oli kiusallista. — Mitä oli hänen nyt tehtävä koko pitkä iltapäivä? Hän meni ulos junasillalle; siellä oli elämän kihinää, joka osoitti, että jo maailmankaupunki oli lähellä. Pastori ensin vähän hämmentyi; tämä olikin hänen ensimmäinen pitkä matkansa. Nuoria naisia ja tyttöjä, kirjavia kuin kesälinnut, komeita, vähävenäläisiä, punaisia ja sinisiä koruompeluksia väljissä liiveissä ja leveissä esiliinoissa, käveli paljain päin sillalla. He kumartelivat ja heittelivät toistensa ohitse tervehdyksiä, katseita ja sanoja nuorille herroille, jotka heikkohermoisen näköisinä jouten kävelivät huonosti hoidetuissa, liinaisissa kesävaatteissa. Leveät, venäläiset emännät, leuan alla isot lihapoimut, tunkeilivat tyynyineen ja peitteineen kuin leveärintaiset saimat. Muutamat suomalaiset pikku rouvat, tietäen loistavan puhtautensa kaikessa tässä likaisuudessa ja venäläis-hajussa, mittailivat sillan lautoja taitavan varmasti; konduktöörejä, saksalaisia tavarannäyttelijöitä, upseereja pölyisissä pitkissä virkapuvuissaan kiiruhti toistensa ohitse, ja tämän kirjavan kuteen loimina seisoi tasaisen harmaa joukko suomalaisia talonpoikia suurissa ryhmissä siellä täällä. Kaikkein näiden eri kansallisuuksia edustavien henkilöiden välitse pujottelihe etäisimmän idän poika, japanilainen kyyppari hienoilla säärillään, silmät viistossa, iho keltaisena ja kurttuisena kuin kuivanut pomeranssi, ja vei höyryävää teetä eräälle kenraalille, joka oli punakkana ja ylpeänä vetäytynyt erilleen suuresta joukosta. Kenraali vihaisesti katseli kiiruhtavaa joukkoa ja puolella korvallaan kuunteli harpun näpyttelijää, joka surumielisellä soittimellaan sävelteli kappaleita "Iloisesta sodasta" ja "Kuninkaan luutnantista". Pastorimme juuri aikoi pyytää seltteriä, kuin kellon soitto kuului ja heti sitte kimakka vihellys. Koko pilvi vesihöyryä nousi puhkuvasta veturista kohti savusinistä taivasta ja kirjava kuva hävisi yht'äkkiä. Ihmiset olivat kadonneet, harpunsoittaja luki vaskirahojansa —kaikki oli hiljaa ja ääneti. Kesäaurinko paahtoi ääretöntä hietakangasta ja kultasi kahta kiskoviivaa, jotka välkkyen vielä etäälläkin katosivat tuolla näköalan rajalla päivänsavuun. Pääskyset istuivat taas sananlennätin-langoilla ja jatkoivat lauluaan juuri siitä, johon se neljännestunti sitte oli heiltä keskeytynyt.
Viimein tuli ilta viileyksineen. Isak Hultila meni alas kestikievariin. Hän kysyi isännältä, karjalaiselta, niin pyöreältä ja lihavalta kuin pyöreä torni Viipurissa, oliko huonetta saatavana.
— Oli, mutta yhdessä toisen kanssa.