Pastori Hultila tuli kalpeaksi kuin tali.
— Onko totta, mitä sanot? kysyi hän änkyttäen.
— Jumalan pyhän emon kautta, se on totta jok'ainoa sana, lallatti veisaaja.
Hultila työnsi pöydän pois niin rajusti, että konjakki- ja viinalasit vierivät sekaisin, sieppasi lakkinsa ja meni ulos aika vauhtia.
Ulkona vallitsi kesäillan läpinäkyvä pimeä; tuuli tuntui viileältä ja hyväilevältä, suloiselta ja tuoksuiselta päivän kuumuuden jälkeen.
Muutamat kalpeat pikku tähdet katselivat unisesti alas äärettömästä avaruudesta. Luonnon näytti olevan vaikea nukahtaa näkemästä niin paljoa kauneutta. Sirkka lauloi kaikuvasti lauluansa elämän iloista; tynnyrilintu ilmoitteli hongikosta, että vielä ei ollut päivä loppunut, vielä näkyi kalpean punaista valoa lännestä. Yölepakot liitelivät pihlajain latvojen päällä, kuvastuen pimenevää taivasta vasten; niiden päällitse lentää suhisti muuttohaukka, joka oli myöhästynyt metsästysretkellään, pontevasti ja suoraan kuin nuoli yömajaansa.
Pastori Hultila selvisi yht'äkkiä, niin kiihtynyt hän oli.
Sipin ja Vahdin vastalauseista huolimatta astui hän hiekkapihan poikki ja kävi istumaan penkille suuren pihlajan alle. Raivokkaasti riehuivat ajatukset ja aatteet hänen aivoissaan; hänen tunteensa kuten hänen havaintonsakin olivat ylenneet jokapäiväisyyttä korkeammalle. Hän näki vaikkapa vain välähdyksittäin, syvemmin kuin ennen, mikä hänen velvollisuutensa oli; hän tunsi tänä hetkenä lämpimämmin kuin tavallisesti, mitä hänen virkansa häneltä vaati. Oliko hän mies vahvistamaan veljiänsä inkeriläisiä ja virolaisia siinä myrskyssä, joka nyt kasvoi idässä? Vuosisatojen muinaisena yönä olivat heidän heikot aluksensa pysähtyneet Suomenlahden hietarannoille. Vuosisatoja toistensa jälkeen olivat he pysyneet pystyssä ajan merellä; aalto toisensa jälkeen oli hyökynyt heidän ohitsensa. Myrsky oli pauhannut heidän ylitsensä. Kaksi vahvaa ankkuria, heidän uskonsa ja heidän kielensä, oli säilyttänyt jäännökset näistä veljeskansoista tuolla ulkona, jossa suuret myrskyt käyvät, jossa aallot pauhaavat korkealla ja voimakkaasti, jossa tulvan hyöky on vierinyt paljon suurempien ja paljon paremmin varustettujen alusten yli kuin heidän. Ja nyt hän, Isak Hultila, aikoi mennä sinne ulos; hän, heikoin heikoista, aikoi tarttua peräsimeen nyt, kuin tulevan myrskyn pauhina jo kuului. Ei, eiköhän juuri hän tulisi yhdeksi niistä, jotka irroittelivat vitjojen renkaita? Eikö hän ollut äsken langennut ensi kiusauksessa, vaikka oli ennen niin katkeraa kokenut ja tehnyt kaikenlaisia lupauksia. Hän ei ollut oikea mies. Ja kuitenkin, jos hän ei ottanut vastaan, mitä nyt tarjottiin, niin mitä seurasi — häviö, vieläpä enempikin: häpeä ja kunniattomuus. Mitä hänen sukunsa, hänen ystävänsä sanoisivat? — Entä sanomalehdet sitte! Häntä kauhistutti kaikki tuo. Hän istui tunnin toisensa jälkeen ja taisteli, kuten muinoin Jakob enkelin kanssa, ankaran taistelun. Hän oli välistä katkera ja uhkamielinen, välistä nöyrä ja myöntyväinen. Välistä hän tunsi tylsyyttä ja velttoutta sekä sapen makua suussa, välistä hän taas leimahti; koston, vanhurskauden vaatimukset näyttivät hänestä ylhäisiltä. Tämä vaali, tämä "joko tahi" oli vaikea.
Värittömällä taivaalla alkoivat ohuet pilvikerrokset muuttua ensin sinipunerviksi ja sitte purpuraisiksi. Ilma puhalteli raittiisti, mutta lauhkeasti ja kuivasti, kuten se keskikesän aamuna puhaltelee hietatasangoilla ja merellä. Sitte nousi aurinko; komeata, kultapunaista valoa levisi tasaisesti yli pihojen, vainioiden ja huonerivien, tehden kaikki, vaikka se olikin huononpäiväistä, juhlallisen näköiseksi. Kärpäset, jotka olivat olleet horroksissa yöllä, alkoivat pistellä. Varpunen ikkunan päällä, hoidellen kolmansia kesäpoikiansa, veteli sietämätöntä viserrystänsä. Luonto heräsi jälleen eloon, mutta paljon kovemmin sen elämän ilmauksia, paljon kovemmin sen helkettä ja laulua kajahti etäältä hietakankaalta höyryhevon epäsointuinen, teennäinen, matkiva vihellys. Nyt heräsi pastori unelmistaan ja päättämättömyydestään. Hän nousi äkisti, astui sisään, pani pöydälle summan, joka hänen mielestään riitti kuittaamaan hänen velkansa, otti ohuen matkalaukkunsa ja kiirehti asemalle, tälläkin kertaa Vahdin ja Sipin vastustellessa.
Asemalla hän kirjoitti pari riviä ystävälleen: