"Sitten on sinun äitisi nimi Adelaide?"
"On, se myös, mutta tavallisesti kutsutaan häntä Mariaksi. Isä ei kärsinyt sitä toista nimeä."
Maaherra katseli suurimmalla tarkkuudella poikaa. "Niin, minä muistan sen, isäsi ei kärsinyt koskaan sitä nimeä." Ja itsekseen lisäsi: "Niin sitä Adelaide Olbersin, rikkaan Olbersin ainoan tyttären nimeä oli lausunut lukematon joukko kaartin upseereja ja neljä ylioppilaspolvea, se oli jo monia vuosia sitten kulunut ja haihtunut koko nykyiseltä Helsingiltä. Sen ajan runosepät olivat sepittäneet lauluja, joita sen ajan laulajat lauloivat Adelaiden kunniaksi. Ja laulu ja puheet, runot ja soitto, juorut, jutut, panettelu ja halpa pienikaupunkimainen kateus olivat liittyneet siihen nimeen ja loanneet sen; voi hyvin ymmärtää, että hurja majuri, kuten Karl Segerbergiä kutsuttiin, piti Adelaide nimeä häväistynä ja risti vaimonsa Mariaksi. Niin, niin, se nainen on onnellisin, jolla ei ole minkäänlaista historiaa, se on kyllä varma ja…" mutta tässä keskeytyi hänen muistonsa ja asettui ajatukset, sillä vene jysähti rantaan ja nyt oli kysymyksessä maalle nousu ja sitten jyrkkää rantaa kievariin meno. Maaherralla oli siitä enempi vaivaa kuin mihin hän pitkään aikaan oli tottunut. Karl Aleksander kantoi maaherran matkalaukkua ja kulki taakkansa alla käyränä kuin luokka ylös rantaäyrästä. Kun maaherra oli ehtinyt sisälle kievariin, käski hän Karl Aleksanderin luoksensa, sulki oven ja nyt alkoi hän hyväntahtoisella; ystävällisellä tavallaan pojan kanssa pääkuulustelun.
"Äitisi elää ja on kivuloinen, eikö totta? Missä te asutte? Tiedätkö poikani," lisäsi hän nähdessään, kuinka Karl Aleksander punastui, "minä voin tehdä nämä kysymykset, sillä minä olin kadettitoveri isäsi kanssa; minä tunsin äitisi jo silloin kun hän oli pieni, yhtä pieni kuin sinä nyt, me olimme siihen aikaan hyviä ystäviä, hän ei ole kyllä unohtanut minua. Nimeni on Jakob Kruse, parooni Kruse, maaherra tässä läänissä."
"Me asumme tässä lähistössä Karttulan hovissa," vastasi poika. "Äiti on enimmäkseen sairaana, täti hoitaa taloutta, ja … ja…" herkkätuntoisen pojan silmät täyttyivät kyynelillä.
"Karttula, sinnehän minäkin olen matkalla tuon ijankaikkisen riita-asian tähden uittoväylästä ja lohikalastuksesta. Mene, poikani, ja käske kievarin laittamaan hevoset ja kärryt valmiiksi Karttulan hoviin lähtemään. Kuuleppas Karl Aleksander, voinko minä olla Karttulassa yötä?"
Poika epäili muutamia silmänräpäyksiä ja kielsi sitten päättävästi.
"Onko asiat niin kehnosti, Adèle Olbers parka," ja parooni Kruse vaipui syviin ajatuksiin. Niin, ne Olbersit, ne olivat ihmeellisiä ihmisiä. Arveltiin, että heidän suonissaan juoksi mustalaisverta.
Kauniita, lahjakkaita, lämminverisiä, kunnianhimoisia ja, kun oli kysymys niin kutsutusta kunniasta, vähemmän tarkkoja välikappaleiden valinnassa, mutta kauniita, niin, kauniita. Ja parooni Kruse, kohta kuusikymmenvuotias, muisti vielä liikutuksella ja lämmöllä erästä maaliskuun päivää hangella Helsingin ympärillä olevilla mäillä. Mikä suloinen päivä loistavine aurinkoineen, maidonvaaleine pilvineen sinisellä taivaalla, väräjävine, vilpoisine, sinineen ja sinipunervaan vivahtavine varjoineen haapain ja koivujen huurteisten oksien alla. Aavistus lähestyvästä keväästä humisi aamutuulessa honkien latvoissa pudisti miljoonittain hienoja lumisileitä alas pajujen norkoista. Tämän neitseellisen kevään helmassa näki hän hänet, Adèle Olbersin ensi kerran, nuorena kuin kevät ja yhtä loistavana.
Ja sitten tuo kesäkuun päivä, kukkivien omenapuiden alla. — Niin, jos hän vaan olisi pitänyt kaikki, mitä lupasi, silloin olisi elämä kyllä ollut toisellaista heille molemmille. Mutta hän oli häälyvä kuin tuuli, hänen lupauksensa heikkoja kuin omenapuun kukat. Ja niin oli se alkanut, elämä huveissa, joka oli turmellut hänen sydämensä ja luonteensa, musertanut senkin vähän eheyden, jota hänessä oli. Sitten oli Segerberg, hulluttelija, tullut, ja hän, hurja majuri, niin, hän oli kyllä kostanut kaiken sen, mitä hän vuosien kuluessa oli leikkinyt muiden kanssa.