Tämä oli Paveli raukalle ukkosenisku selvältä taivaalta. Vuokra, vuokra — sammalsi hän — mutta sen minä saan itse määrätä, niin on kreivi Matvei luvannut minulle.
— Onko sinulla mustaa valkosella sen asian päälle — sitä sinulla ei ole — nyt määrää hän sen itse 50 ruplaksi — eikö ole totta herra? Gregor kääntyi Papandopuloksen puoleen ja tämä nyökkäsi myöntävästi.
— Ja velka sitten, se tekee 200 ruplaa, — jatkoi Gregor armottomasti.
— Mutta taivaan tähden, sen minä saan maksaa vähän erin viiden vuoden kuluessa, sanoi kreivi.
— Sanoi, niin! Mutta nyt se pitää maksaa paikalla, vai mitä herra? — Jälleen katsoi Gregor Papandopulokseen. — Niin on, nyökkäsi tämä vakuuttaen.
— Ei ja tuhat kertaa ei, kuohahti Pavel sanomaan ja pui suurta nyrkkiään, sinä verenimijä sinun koreassa marakatin puvussasi, se on valhetta! Tiedä että sitten kun sinä olit herrana Tervolan tilalla, on kaikki muuttunut, minä olen suomalainen, kuusi vuotta on Viipurin lääni kuulunut Suomen lain alle. Ja sinä, Gregor Timofejevitsch, sinä vanha luikerteleva käärme, jos sinä hipaset jotakin, jota minä tässä omakseni sanon, saat vastata teostasi oikeuden edessä.
Gregor Timofejevitsch ei tosin ymmärtänyt mitä tämä merkitsi, mutta nuo suuret sanat ja Pavelin sankarinvartalo vaikutti, että hän peräytyi. Epätietoisena hän kääntyi koronkiskurin puoleen. Tämä seisoi levollisena ja kylmänä niinkuin ei koko asia olisi kuulunut häneen.
— Onko täällä kylässä ketään, joka tietää että talollinen Paveli on herralleen velkaa 200 ruplaa, kysyi Papandopulos toveriltaan.
— On, vastasi Gregor Timofejevitsch, Pavel on itse useamman kuin yhden kerran kertonut siitä julkisesti.
— Niinpä mene kylään, käske tänne pari jääväämätöntä miestä, jotka tietävät asian, poikkea tullessa nimismiehen luo ja tuo heidät tänne.