Parhaillaan kun Pöystin Jaakko huokaili ja tuumaili, astui pitäjänräätäli Juhana hänen luoksensa. Juhana oli astunut metsän kautta ennättääkseen hyvissä ajoin lukkarilaan, lukkarin piti vihille ja tarvitsi uuden puvun. Räätäli oli miettivän näköinen siinä seisoessaan, piippu suussa ja kädet housujen taskuissa. Hän tervehti alavaisesti ja sanoi: "Se on tehty nyt".
Hetkisen katseli Pöysti kysyväisesti räätäliä, yhtäkkiä selvisi asia hänelle, hänen kasvonsa kirkastuivat ja asettaen itselleen mukavaa istumasijaa sammalikossa, sanoi hän vilkkaasti: "Istu nyt, puhu mitä sinä tiedät! Koska se on tapahtunut?"
"Hm", sanoi räätäli, "se seisoi Uudessa Suomettaressa". — Hän veti
sanomalehden taskusta ja tavaili siitä seuraavan lyhyen tiedonannon:
"Suomen valtio on sotilaskuvernööriltä keski-Aasiassa Kreivi
Kusnetschoffilta lunastanut Tervolan lahjoitustilan 500,000 markalla".
"Lieneehän tuo nyt vain totta".
"Lieneehän toki, koska se tässä seisoo", sanoi räätäli vakaisesti.
Karjalainen ei kuulu hiljaisiin, harvapuheisiin suomalaisiin; jos on jotakin valittamista, on se päinvastaisesta ominaisuudesta. Hän puhuu niinkuin Kalevala, samat seikat ainakin kaksi kertaa eri sanoilla ja eri muodoissa: siihen vieteltynä sekä siitä, että hän niin helposti taitaa lausua ajatuksensa, kuin myöskin kielen sana- ja muotorikkaudesta. Mutta tästäpä kannattakin keskustella, isä ja isoisä ja vielä yksi miespolvi taaksepäin, kaikki he olivat aikoinaan odottaneet tätä päivää, vapauttamisen hetkeä; nyt se oli tullut. Uusi, parempi aika oli koittanut. Jota isät olivat huokailleet, jota he tuskin uskalsivat toivoa, se oli nyt todellisuutta; itsenäisinä he nyt saavat omistaa sen maan, jota he ovat itse sukupolvi sukupolven jälkeen kyntäneet ja muokanneet. Tila oli jälleen ostettu, pala isienmaata lunastettu, pala, joka ainoastaan maantieteellisesti kuului Suomeen, oli yhteiskunnallisesti perikantaan yhdistetty. Historiallinen säie, kerran väkivaltaisesti katkaistuna, oli jälleen solmittu yhteen. Maa oli vain jaettava ja sitten oli talonpojilla oikeus lunastaa itsekukin halvalla hinnalla osan itselleen.
Nyt keskusteltiin tuosta tärkeästä asiasta monilla ja mutkikkailla selityksillä seikoista, jotka kumpainenkin tunsi yhtä tarkkaan kuin tupakkakukkaronsa — mutta puhua vaan piti. Pekan raja on vedettävä Iljuskan pihlajasta Nenä Riston tattaripellon poikki ajotielle, Antin saaren poikki isolle puulle monine kuivine lautapalasineen, joihin on merkitty monen monituisen Tervolan kyläläisen kuolinpäivä ja vuosi. Sillä välin kun räätäli, joka oli oppinut leikkaamaan, väsymättä osoitti taitoaan maanmittauksessa, veteli rajaviivoja ja jakeli maata, tuijotti Pöysti noihin geometrisiin viiruihin, joita räätäli piipullaan piirteli maahan tehdäkseen rajakaavansa selvemmäksi, mutta toden teolla hän yhtä vähän katseli viivoja kuin kuunteli pakinaa. Hän vainusteli, sieramet liikkuivat kiireesti, onnellinen hymy loisti kuin päivänpaiste tyynellä pinnalla hänen kasvoillaan. Aamutuuli oli nimittäin piehtaroinut tattarivainiolla ja toi nyt tullessaan huumaavan hunajantuoksun, imelän ja höysteisen. Tämä tuoksu se oli, joka yht'äkkiä loi Pöystin silmien eteen kaukaisen tattaripellon, joka valkoisena ja heikosti punertavana lemusi ylhäällä mäellä Tervolan luona. Keskellä vainiota oli kaivo vinoine vinttineen ja raskaine kiuluineen. — Miten monesti hän oli nostanut sen kiulun voudin Leenalle. Se on kummallista miten monta muistoa piilee tattarin tuoksussa.
"Kuules, tahdotko ruveta puhemiehekseni?" keskeytti hän päättävästi räätälin tasamittauskokeet.
"Hm", sanoi tämä, "kenties, kenties ei, onko sinulla toiveita, oletko jo puhutellut tyttöä? Kun on sellainen asema kuin minulla, niin ei mielellään tahdo — sinä sen kyllä käsität — esitellä mitään pyyntöä, johon ei toivoa saavansa myöntävää vastausta. Kuka se on?"
"Voudin Leena".