Puutarhaportti läjähti, niin että viimeinen kuva Parooni Holstein Wapparn'in vaakunakirvestä putosi maahan. Se oli pikku sulkkutukku, joka pilkisti sisään. Hän seisoi keskellä päivänpaistetta kauniina kuin unelma ja huusi ja leipoi pieniä käsiään: Sonja ja Kolja! Ei kuulunut vastausta. Sonja ja Kolja! hän huusi jälleen ja jälleen. Turhaa. Käsi kädessä olivat he joutuneet huokausten siltaa myöten onnen maahan. Silkkitukka kyllästyi ja juoksi pahoillaan tiehensä. Sonja ja Kolja, kajahti kaukaa.
"Puuro on kypsää", sanoi emäntä samassa. Minä söin maalaisruokaani ja käskin valjastaa; kun astuin puutarhaportista löysin hiedasta tinaisen korkokuvan, kolmikärjen lävistämän sydämen, se oli Holsteinien vaakuna. Nousin kyytirattailleni, ja niinpä lähdettiin. Päästyäni tuskin pari virstaa eteenpäin, aloin taasen kutoa patjanpäällistä sumussa, sateessa ja kylmässä. Onko kumma että tuo pieni kirkas idylli, jonka melkein tahtomattani näin sireeninoksien välitse, painui mieleeni.
III.
Luotsi.
Viipurin saaristossa oli vanha aatelishovi Rauhasaari, joka oli ollut lahjoitustilana 17:ta vuosisadan loppupuolelta saakka. Tilaan kuului kokonainen arkkipelagi isompia ja pienempiä saaria, niiden joukossa myös uloinna meren reunassa sijaitseva Hietaluodon saari, jossa asui 18-luvulla luotsivanhin Kristian, hänen poikansa ja pojanpoikansa, viisivuotias lapsukainen. Vanha Kristian ja hänen poikansa olivat olleet leskenä monta vuotta. Ei löytynyt naisellista olentoa pitämässä huolta vanhuksesta, miehestä ja poikasesta, siellä kuin asuivat vuoden umpeen melkein eroitettuna kaikesta muusta maailmasta. Vanhus oli luuleva, katkeramielinen ja kova. Hänen katkeruutensa ja vihansa koski etupäässä herroja. Tämä viha oli syntynyt ammon aikoja sitten. Sen jälkeen oli ensimäinen lahjoitustilallinen, kamariherra v. Schultze, aikoja sitten maannut viimeisellä leposijallaan yksinkertaisessa perhehaudassa kappeliseurakunnan pienosen kirkon vierellä. Sen jälkeen oli vanha Suomi annettu takaisin Suuriruhtinaskunnalle; lahjoitusmaa oli jo perintönä kolmannessa polvessa, mutta ei edes aikakaan ollut voinut sovittaa sitä vääryyttä, joka luotsi Kristianille oli tapahtunut.
Se oli vanha tarina Nabotista ja David-kuninkaasta. Silloin kun kamariherra osti Rauhasaaren kartanon, eivät ulkosaaret kuuluneet tilaan. Hän oli kauan aikaa halunnut oikaista huonosti jaetun maansa rajaa ostamalla kapean rantakaistaleen, metsätilkan, Hietaluodon saaren ja kalaveden saaren ja rannan välillä. Turhaan! sillä vanhalla Kristianilla oli kaikki tämä rikkaus vuokralla valtiolta ja hän ei antanut millään ehdoilla viekotella itseään luovuttamaan tuota maata ja kalavettä kamariherralle.
Tällainen oli luotsivanhuksen ja kamariherran väli kun eräs keisarillisen perheen jäsen tuli käymään kamariherra von Schultzen luona. Metsästysseuroja, kalaretkiä, maalaisjuhlia vietettiin vuorotellen komeassa kartanossa ja kun tuo ylhäinen vieras vihdoinkin, kyllästyneenä maalaiselämän iloihin, jälleen vetäytyi pääkaupunkiin, sai hän aikaan että kamariherra von Schultzelle annettiin ei ainoastaan rantakaistale, kalavesi ja ulkosaari, vaan myös monta virstaa ruununmaata kiitollisuuden osoitukseksi siitä vieraanvaraisuudesta, jolla hän oli vastaanottanut hallitsijansa omaista.
Tätä lahjaa seurasi sama kirous, joka on seurannut kaikkea lahjoitusmaata, allekuuluvien talonpoikien viha, huono tilusten hoito ja köyhtyminen. Vanha Kristian ei voinut unhoittaa tätä lahjoitusasiaa, hän ei voinut uskoa että kamariherra ilman juonia sai tuon maan. Hän kantoi, niinkuin kansa tavallisesti tekee, vihan sisässään, hän valitti hyvin harvoin, vielä harvemmin se puhkesi ilmoille, mutta kun se puhkesi, niin se tapahtui rajusti. Se oli hiljainen, tukahdutettu katkeruus, joka myrkytti koko hänen elämänsä. Se on kuin mikähän möhkäle juuri minun sisässäni. Se kiehui hänessä ja katkeroitti kaiken hänen ilonsa, kaiken hänen onnensa, se oli tehnyt hänet luulevaiseksi, kovaksi ja taipumattomaksi.
Mutta vuodet kuluivat ja vanha kamariherra maksoi veronsa luonnolle. Hänen poikansa kaatui Unkarin sodassa ja pojanpoika, nuori pulskea rakuunaluutnantti, omisti nyt lahjoitustilan, ja hän kaatoi luotsi-Kristianin murhemaljan kukkurilleen.
Vanhalla luotsilla oli poika, joka ei ollut isänsä kaltainen paitsi nimen puolesta, sillä hänenkin nimensä oli Kristian ja häntä sanottiin hovissa pilan vuoksi Kristian toinen tiranniksi. Hän oli lempeä, taipuisa luonne. Alati isän komennettavana, oli hän käynyt melkein araksi. Vastustaa isän tahtoa oli hänestä peräti mahdotonta — ja kuitenkin hän oli sen kerran tehnyt, kuitenkin hän oli kerran kohdannut uhalla sekä hänen vihansa, kostonsa että kirouksensa.