"Hm, hm", sanoi Israel Vanhala, se oli hänen nimensä, "siitä olisi paljon puhumista. Oletteko kuullut mainittavan Luotsasaaren lahjoituskartanoa, kuullut sen entisistä isännistä, Scheuman'in suvusta? Eikö? Tahdotteko kuulla siitä asiasta, herra, niin saatte vastauksen kysymykseenne, miten minusta tuli kapakoitsija?" Ja minun suostumustani odottamatta, istui vanhus hajalliselle tuolille ja aloitti kertomuksensa. Ainoa talikyntteli, joka oli huoneessa, valaisi hänen ryppyisiä, älykkäitä, mutta ankaria kasvojaan, joita ympäröi lyhyt, kihara parta; taustana hänellä oli palanen resuista, tummansinistä seinäpaperia ja kauhistava kuva Hänen Majesteetistaan. Siinä istuessaan pitkä tumma takki päällä, joka oli leikattu maan tavan mukaan, ja lihavilla sormillaan hypistellen piippuaan, oli kuusikymmenvuotias täydellinen perikuva sen seudun asukkaista. Minä en osaa lausua ajatuksiani niin kaunopuheliaasti, niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti kuin karjalainen talonpoika; minun täytyy sentähden omalla tavallani kertoa miten vanhasta Israelista tuli kapakoitsija.

* * * * *

Hänen nimensä oli Scheuman, oli oikeastaan saksalainen, Virosta kotoisin, alhaista säätyä, ahkera äijä oli, mutta kova ja julma. Jos ei hiekkasekainen maaperä sillä tilalla, joka oli, taivas tietäne mitä teitä, joutunut hänen käsiinsä, juuri palkinnut hänen ahkeruuttaan ja vaivannäköään, oli hänellä sitävastoin alustalaistensa kautta tilaisuutta kehittää muita yllä mainituista ominaisuuksistaan. Etenkin katkeroittui hänen mielensä sen jälkeen kun vaimonsa, joka oli suomalaista virkamiessukua, saatettiin viimeiseen lepoon ja kaksi poikaansa lähetettiin oppimääräänsä suorittamatta kotiin eräästä venäläisestä junkkarikoulusta. Lukemattomat olivat riidat hänen ja hänen alamaistensa välillä, käräjänkäyntiä, vieläpä tappeluitakin tapahtui joskus. Talonpojat omistivat ammonaikuisista ajoista sitten maansa isänperintöä, ja uskomattomalla sitkeydellä he kärsivät vaikka mitä ennenkuin tekivät, niinkuin Scheuman halusi, vuokrakontrahdin lahjoitusherran kanssa.

Tämä oli taipuvainen jakamaan yhteisen maan eri osiin ja huokeasta verosta vuokraamaan niitä kyläläisille, mutta talonpojat kielsivät yksimielisesti. He arvelivat näinikään: me emme tahdo vuokrata mikä epäilemättä on meidän omaamme. Vuokrakirjan saattaa rikkoa ja silloin olisi lähteminen kodosta ja kartanosta.

Se oli oikeastaan Israel Vanhala, rivakka itsepäinen karjalainen, varustettu runsaalla määrällä niin sanottua talonpoikaisälyä, joka muodosti ytimen tässä vastustuksessa.

Hän vahvisti horjuvia, puhui kylän puolesta ja otti leveällä selällä ja levollisella mielellä vastaan sekä herjauksia että imartelemisia läänitysherralta ja hänen pojiltaan, ketunpojilta, kuten niitä sanottiin pitkän punaisen tukkansa tähden. Tuota salavihaista riitaa ylimys- ja alhaisoluokan välillä käytiin elämän ja kuoleman uhalla. Jos valkea pääsi myrskyisenä syysyönä irti lammastarhassa ja poltti talvirehut ja villaisen karjan, tiesi Scheuman kyllä ja hänen ketunpoikansa, ettei se ollut onnettomuuden tapaus, vaan että valkea oli sytytetty. Jos ketunpojat kuunvaloisena syksy-yönä kaatoivat salakähmässä hirven, joka käyskenteli pajukossa, aina sai nimismies vihiä asiasta ja aina löytyi kartanon alustalaisissa joku, joka kelpasi vieraaksimieheksi jutussa. Jos toiselta puolen taas Israel Vanhalan ruis valkeni leikattavaksi tai jos kevätaurinko oli lämmittänyt maan, niin että se juuri oli sovelias vastaanottamaan ohrakylvöä, juuri silloin tarvitsi kartanonherra hänen hevosiaan ja hänen käsivarsiaan; ja hänen täytyi totella lakia: ensin herra ja sitten vasta sinä.

Läänitysherralla oli kuitenkin mahtava auttaja puolellaan, joka olisi viimeinkin tuossa epätasaisessa taistelussa tyyten kukistanut talonpoikaispuolueen, ja se oli viinapannu. Elettiin vielä silloin kotitarvepolton kultaisissa ajoissa, mutta juuri kun taistelu oli tulisin, tuli apukin; se oli uusi paloviina-asetus. Scheumanin täytyi nauloittaa pannunsa, paloviina oli kiellettyä tavaraa, ja se virta, joka oli tuottanut lahjoitusherralle kultaa ja "Israelin" kansalle kurjuutta, suljettiin. Taistelu, joka jo näytti kallistuvan voitoksi läänitysvallalle, jäi ratkaisematta. Sitä olisi kenties vielä kestänyt miehen ikä, jos ei eräs aivan odottamaton tapaus tullut väliin ja johtanut riitaa uusille urille. Se oli tietysti kaunis tyttö, Vanhalan tytär Leena.

Eräänä kuumana kesäpäivänä olivat ketunpojat nevalla kurppia pyytämässä. Nevalla käyskenteli Leenakin ja poimi lakkoja. Hän oli käärinyt ylös hameen ja paidan, niin että valkoset pohkeet hohtivat ruskeiden kanervavarpujen välissä, kaulavaate oli luisunut hartioille paljastaen pyöreän kaulan ja valkoisen niskan. Siitä päivästä lähtien jättivät ketunpojat suokurpat ja hirvet rauhaan: he tavoittelivat isä Israelin kultaista kanaa.

Nyt oli Israelin kärsivällisyys lopussa, vallankin kun hän oli huomaavinaan, että ketunpoikien käynnit miellyttivät hänen koreata kanaansa. Hän luopui taistelusta ja möi vertaistensa harmiksi ja mielipahaksi tilansa. Hän otti ainoan lapsensa, Leenansa, mukanaan ja muutti toiselle puolelle rajaa, vuokrasi tuvan, joka oli lähinnä tullipuomia, ja istutti katajapensaan oven eteen: se oli kapakan kyltti. Israel oli ollut synkkä ja tuima koko ajan, eikä häntä nähty tyytyväisenä ennenkun eräänä kauniina syyspäivänä, jolloin ketunpojat tulivat nelistä ratsastaen kapakkaan. Ilkeä hymy väikkyi hänen kasvoillaan, näytti siltä kuin hän olisi odottanut heitä. Kun ketunpojat astuivat sisälle pieneen, likaiseen kapakkasaliin ja kopistelivat ratsastusvitsoilla tomut kiiltävistä pitkävartisista saappaistaan, seisoi Leena ihanimmassa kukoistuksessaan juomapöydän takana viheriäisten viinapullojen ja tulipunaisten paperossipunttien muodostamaa taustaa vasten. Olutta, rommia ja paloviinaa tuotiin esille; ilo alkoi käydä yhä kovaäänisemmäksi. Ketunpoikien leveät kasvot hohtivat karmosiinipunaisina ja heidän paksut huulensa pingottuivat naurusta. Leena näytti molemmista nuorukaisista yhä ihanammalta, mutta isä Vanhala, vaikka näyttikin huolettomalta, piti heitä tarkasti silmällä, ja kun ketunpojat rupesivat kovin rohkeiksi, lähetti hän kultakanansa naapurilaan. Siitä päivästä alkoi vasta elämä kapakassa. Ketunpojat vetivät mukanaan kaikki kelvottomat maalaisherrat, kaikki seudun tyhjäntoimittajat, ja ilta illan perästä tuli vanha Scheuman kiukustuneena kapakkaan hakemaan poikiaan, jotka hän alati löysi enemmän tai vähemmän juopuneina. Kun vanha läänitysherra ja talonpoika sattuivat vastakkain, vaihtoivat he uhkamielisiä liikkeitä, mutta nyt voitto hymyili Vanhalalle. Paloviinan, jonka hän oli ostanut ruplissa ja kopekoissa, johon hän oli vettä sekoittanut, hän möi markoilla ja pennillä.

Senkin kautta oli hänen raha-arkkunsa tullut melkoisen raskaaksi. Kuta ankarammin paloviina-asetuksia noudatettiin Suomessa, sitä suuremmaksi kasvoi toivioretkeläislauma Israelin kapakassa.