Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen, joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa, niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia. Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa muuttunut.
Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle, juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.
"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää neljäätoista päivää, minä tunnen sen."
"Se on yhdentekevää, nyt."
"Yhdentekevää nyt" — ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille — "yhdentekevää, sanot sinä?" — —
"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä tahdot" — sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa — "tai tänä iltana."
"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä. "Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä — — no, sano, mitä hän arveli?"
"Niin, se tahtoo sanoa" — — — siellä oli jotakin Leanderin kulkussa, joka ei tahtonut tulla ulos — — — "niin, minä olen — — — puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."
"Mitä sanot — — — venäläistä pastoria?"
"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."