"Tällaista se siis on", virkkoi keisarinna, "tämä Karjalan sydänmaa, kanervikkoineen ja lampineen, josta minun edeltäjäni ovat niin kalliin hinnan maksaneet."
"Ei kuitenkaan liian kallista", sanoi ruhtinas, "hirvet rakastavat tätä kanervikkoa ja näitä nevoja; Teidän Majesteettinne saattaa täällä metsäillä tosi keisarillisella tavalla. Koska suvaitsee Teidän Majesteettinne alkaa?"
"Heti kohta minun prinssini!" ja keisarinna astui telttiinsä, vaan ruhtinas Kukujeff jäi ulkopuolelle jakamaan viimeisiä määräyksiään.
Tämä nyt niin loistava ruhtinas oli alkanut leipurinsällinä, ja ne hovilaisten seassa, jotka kadehtivat hänen erinomaista onneaan, sanoivat, että kun hän suuttui, ja hän suuttui usein, hän polki jalkojaan ikäänkuin olisi ollut taikinakaukalossa. Tästä alhaisesta asemasta keikahti hän jääkäriksi vanhan litvalaisen vojevodin palveluksessa, joka melkein aina asui Parisissa. Siellä oli tuo runsailla lahjoilla varustettu nuorukainen, joka oli isäntänsä kaikki kaikissa, kohonnut kohoamistaan, kunnes hän suojelijainsa avulla pääsi katteiniksi Strassburgiin sijoitettuun, ympäri Pohjolaa mainittuun rykmenttiin "Royal Suedois". Ja kun hän muutamia vuosia sen jälkeen palasi Venäjälle, oli hänellä keisarinnan suosion kautta tie auki kaikkiin kunniapaikkoihin kuin hänen kotimaassaan oli tarjolla.
Ja niin alkoi jahti; koirat vapautettiin ja lähtivät otattamaan kangasta pitkin, metsätorvet räikyivät, ja jahtimestarit komentelivat. Maakansa otettiin riiheltä ja pellolta ja asetettiin hirvien ajoon. Viehättävässä laaksossa, jossa syksy oli maalannut haavat ja koivut loistavilla väreillä, seisoi keisarinna kauniilla, purppuralla vuoratulla tiikerin taljalla, runsaasti koristeltu kivääri kädessä, ja hänen sivullaan ruhtinas Kukujeff, valmiina tarpeen vaatiessa puolustamaan tuota vanhenevaa Dianaa pitkällisestä ajosta raivostunutta hirveä vastaan. Kautta laakson kulki ajo; täällä, jossa puskat ja kunnaat suojasivat lumituiskuilta talvella söivät nuo ruunupäiset eläimet haapojen lehtisilmikoita ja pajun tuoreita oksia, täällä kulki kesällä hirvikarjan tie pienelle sisäjärvelle. Tarkoin oli ruhtinas Kukujeff tutkinut seutua; aivan lähitse keisarinnaa täytyi ylevien eläinten paeta.
Nyt läheni ajo; kuului kaukaa arokoiran ketuntapainen haukunta, susikoiran lyhyt äkäinen vinkuminen ja metsätorvien hallali, hallali, seuraavassa silmänräpäyksessä oli taasen hiljaista, niin hiljaista, että tuulen yksitoikkoinen laulu humisi surullisesti kuin vaikenevat äänet isoissa uruissa. Jälleen kuuluu haukunta, mutta paljoa selvempään, yhä selvempään. Nyt voit eroittaa oksien rätinää ja kun nuoria puita taittuu, suhinaa, joka syntyy hirvien paetessa, usutettujen eläinten läähättämistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksee hirvilauma esille pakkasen tummaksi puremien sarapuiden välitse. Täyttä karkua laskivat nuo muulloin ylevät, nyt peräti peljästyneet eläimet notkelmaa pitkin, oikea hetki oli tullut. Tuolla paukahti pyssy, ja kuolettava luoti kaatoi yhden metsien kuninkaan maahan. "All's todt", kajahti laaksossa ja kaiku vastasi joka puolelta "All's todt". Yksi paukahdus vielä ja vielä kaataa keisarinnan luoti yhden hirven. Eläinlauma hajoaa, koirat syöksähtävät saaliiseen kiinni, ala-jahtimestari juoksee luo ja pistää väkipuukon kuolevien eläinten sydämeen, ja metsästys on päättynyt.
Isossa teltissä oli valmistettu juhlallinen ateria; ruhtinas Kukujeff saattoi keisarinnan pöytään. Mustanvalkosesta silkistä ja kultakankaasta tehdyn telttikaton alla vietettiin komeaa juhlaa. Leimuilevat vahakynttelit hopeaisissa haarukkajaloissa valaisivat runsaasti katettua pöytää, jota kaunisti kukkaset, hopea-astiat ja kultamaljat. Pöydän ympärille oli keisarinna, hänen metsästysseurueensa ja tieteellinen hovikuntansa sijoittunut.
Vanheneva keisarinna nuortui uudestaan raittiissa vahvistavassa syysilmassa, mielevän leikkipuheen tulvassa, virtaellessa ylen makeita runoelmia maalaisriemuista ja metsästäjän viehätyksistä. Veri virtaili nopeammin, silmä säteili ja punasenvalkonen, tuores hipiä, joka oli keisarinna Katarinan merkittävin kaunistus, sai hänen siinä istuessaan mustan samettiverhon edessä, ikäänkuin katoavan kajastuksen nuoruuden ajoilta, ja kun hän iloisempana kuin moneen vuoteen nousi pöydästä, etsivät hänen vilkkaat, tuikkivat silmänsä ruhtinas Kukujeffiä.
"Minä kiitän teitä ruhtinaani, tästä viehättävästä päivästä, minä olen tuntenut itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi täällä teidän ruhtinaskunnassanne, jonka rajat ulottuvat yhtä kauaksi kuin hirvien laidunmaat."
"Keisarinnani", sanoi ruhtinas liikutettuna ja hämmästyneenä, polveaan notkistaen ja suudellen hänen kättänsä ja hameensa lievettä.