36.
Viisas talonpojan-tytär.
Oli muinoin köyhä talonpoika, jolla ei maita ollut laisinkaan, vaan ainoastansa pieni mökkinen ja yksi tytär ainokainen; tämä isällensä kerta sanoi: "entä jos herra kuninkaalta pyytäisimme pienen maa-tilkkusen." Kuultuansa, miten olivat köyhiä, kuningas sitten heille myöskin lahjoitti nurmikkoa pikku paistan, ja tätä kuokkimaan rupesi isä tyttärinensä, aikoen siihen kylvää hiukan ohraa sekä istuttaa muutamia hedelmä-puita. Kun pelto jo oli valmistumaisillaan, he maasta löysivät pelkästä kullasta tehdyn huhmaren. "Kuuleppas!" sanoi isä tyttärellensä, "koska Herra Kuninkaamme on niin armollinen ollut, että on pellon meille lahjoittanut, tulee meidän siitä antaa hänelle tämä huhmar." Mutta tyttö ei tahtonut tuohon suostua, vaan sanoi: "isä kulta! jos viemme sinne tölkittömän huhmaren, vaaditaan meiltä myöskin tölkki, paras siis, että ollaan koko asiasta ihan hiiskumata." Ukko ei kuitenkaan tyttärensä väitteistä piitannut, vaan vei kuninkaalle huhmaren ja sanoi: "tämän minä maasta löysin ja olen tänne tullut sitä teille hyvän-tekiäisiksi tarjoamaan." Kuningas huhmaren otti kysyen, oliko hän muuta mitään löytänyt. "En vainen," vastasi talonpoika. Kuningas silloin sanoi, että ukon piti tuoman hänelle tölkkikin. Talonpoika kyllä vakuutti, ett'ei hän ollut sellaista löytänyt, mutta eipä siitä apua, vaan turhia, ikään-kuin tuulehen puhutuita kaikki hänen vakuuttamisensa olivat; ukko parka vankiuteen viskattiin sekä määrättiin siellä pidettäväksi, kunnes hän kuninkaalle tölkin hankkisi. Palveliat hänelle joka päivä toivat vettä ja leipää, tuota tavallista vanki-ruokaa, sekä kuulivat silloin mies raukan ehtimiseen huutelevan: "voi jospa olisin tytärtäni totellut! voi, voi, jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" He sitten kuninkaan luoksi menivät ja kertoivat, miten vanki yhtä päätä huusi: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" sekä ettei hän tahtonut syödä eikä juoda. Kuningas silloin käski palvelioitten tuoda ukon hänen puheillensa ja kysyi tämän tultua, miksi hän alati huuteli: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä noudattanut!" "Mitähän toki teidän tyttärenne on sanonut." "Noh niin, kielsipä hän minua huhmarta tuomasta, ett'ei minulta myös tölkkiä vaadittaisi." "Koska teillä on noin viisas tytär, niin toimittakaa hänet joskus tänne." Tytön siis täytyi tulla kuninkaan luoksi, joka kysyi häneltä, oliko hän tosiaankin niin viisas, kuten kehuttiin, sekä lisäsi sitten: "minä sinulle arvoituksen sanon; jos sen saat arvatuksi, otan sinut puolisokseni." Tyttö tähän kohta vastasi, että hän kyllä ottaisi tuon suorittaaksensa. Silloin sanoi kuningas: "tule minun tyköni, mutta älä tule vaattehissa äläkä alastonna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä tietä äläkä tien vierustaa kulkein; ja jos sen saat toimehen, sinä minun puolisokseni pääset." Tyttö tuosta tiehensä läksi ja riisui itsensä ilki alastomaksi eikä siis enään vaattehissa ollut ja otti sitten ison verkon sekä kieri sen ihan ympärillensä eikä nyt suinkaan ollut alastomana; hän rahalla hankki itsellensä lainaksi aasin ja sitoi verkon pään kiinni sen häntähän, jotenka tuon juhdan hänet täytyi laahata perässänsä, eikä hän siis ratsastanut, ei myöskään tullut ajaen; ja aasi pakoitettiin häntä hinaamaan pitkin pyörän-varhoa sillä tavoin, että ainoastaan hänen toinen iso-varpahansa maata koski, ja eipä hän niin-muodoin kulkenut tiellä eikä myös tien vieressä ja hänen täten tultuansa perille sanoi kuningas, että hän oli arvoituksesta selvän saanut sekä suorittanut suoritettavansa. Isä nyt vankiudesta vapaaksi päästettiin ja kuningas tytön otti puolisokseen sekä uskoi hänen huostaansa kaikki kuninkaalliset tavaransa.
Kului sitten muutamia vuosia ja tapahtuipa silloin, että, kun kuningas kerta oli sota-väkeänsä katsastamassa, linnan edustalle pysähtyi vankkureinensa talonpoikia, jotka olivat halkoja myyneet; valjahissa oli muutamilla hevoset, toisilla härät. Eräällä talonpojalla siinä oli kolme hevosta, joista yksi nyt juuri sattui varsomaan miesten poissaollessa, ja varsa emänsä tyköä juoksi sekä laski maata kahden härän välihin. Palattuansa talonpojat rupesivat riitelemään, pauhaamaan ja tappelemaan, ja härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa, väittäen sitä härkäinsä synnyttämäksi, mutta toinen kinasi vastaan ja vakuutti tammansa varsonehen sekä että varsa siis oli hänen. Riita kuninkaan ratkaistavaksi lykättiin ja tämän oli tuomio tämmöinen: "missä varsa makasi, sinne se myös jääköön," ja täten sai, kuin saikin, härkien omistaja tuon varsasen, vaikka ei se hänen ollutkaan. Silloin toinen tiehensä meni itkein ja vahinkoansa valittaen. Olipa hän kuullut kerrottavan, miten kuninkaanna oli armollinen, koska tuo itse oli köyhää, talonpoikaista suku-perää; hänen tykönsä ukko siis nyt meni ja rukoili häneltä apua saadakseen varsansa takaisin. "Vaikka vain", vastasi tähän kuninkaanna, "jos sinä minulle lupaat, ettet tuota kellekkään ilmoita, minä sinua kyllä neuvon. Huomen-aamulla kun kuningas on rahtiparaatia katsomassa, mene sinä seisomaan keskelle sitä katua, jota hän tulee kulkemaan, ota kätehes iso verkko, ole siinä kalastavinas kappaleen aikaa sekä karista välihin verkkoas, ikään-kuin olisi se kaloja täynnä," ja kuninkaanna myös neuvoi ukkoa, mitä hänen tulisi vastata, jos kuningas häneltä jotakin kysyisi. Seuraavana päivänä siis talonpoika siinä seisoi kuivalla kadulla kalastellen. Kun kuningas ohitse kulkeissansa tämän huomasi, lähetti hän juoksurinsa kysymään, mitä tuo mies hassu hääräsi. Ukko hänelle vastasi: "minä kaloja pyydän." Juoksuri sitten kysäsi, mitenkä tuossa kävi kalastaminen, koska ei siinä ollut veden tippaakaan. Tähän talonpoika vastaukseksi tokasi: "yhtä hyvin, kuin kahdelta härältä varsominen, käypi minulta kuivalla kadulla kalasteleminen." Juoksuri tämän vastauksen vei kuninkaalle, joka kutsutti talonpojan luoksensa ja sanoi hänelle: "tuota et sinä suinkaan ole omas takaa keksinyt, olkohon sitten kuka hyvänsä sen sinulle neuvonut; tunnusta pois kohta." Mutta eipä ukko sitä tahtonut myöntää, vaan matki ehtimän-tiestä: "totta tosiaankin se omaa keksimääni ompi!" Mutta hän kumohon viskattiin olki-lyhtehen päälle, ja siinä häntä lyötiin ja kiusattiin niin kau'an, kunnes viimein tuon työnsä tunnusti kuninkaannan keksimäksi. Sitten kotia tultuansa sanoi kuningas puolisollensa: "miksi sinä näin kavala olet minua kohtaan? minä en enään sinusta huoli puolisokseni! jo nyt on sinun aikasi ollut ja mennyt, palaa takaisin sinne, mistä olet tullutkin, sinun talonpoikais-mökkihis!" Kuitenkin sallittiin hänelle, että hänen kävisi mukahansa ottaa, mitä hän rakkaimpana ja parahimpana piti; sen hän saisi jää-hyväisiksi. Tähän vastasi kuninkaanna: "no niin, puolisoni, armahimpani! koska sinä tuon vaadit, minä myöskin tottelen," sekä syöksyi kuninkaan sylihin, suuteli häntä ja sanoi tahtovansa jättää hänen hyvästi. Sitten hän läksiäisiksi tuotti väkevän uni-juoman; sitä kuningas joi aika kulauksen, mutta itse hän tuota vain hiukan maisteli. Kohta nyt kuningas sikeään unehen vaipui, ja tämän huomattuaan kuninkaanna luoksensa kutsui erään palvelian, otti hienon, valkoisen liina-vaattehen sekä kääri sen kuninkaan ympärille, ja palveliain täytyi kantaa hänet portahien edessä oleviin vaunuihin, joissa hänen hyljätty puolisonsa hänet sitten mennessään vei mökkihinsä. Siellä hän hänen laski vuoteelle, jossa kuningas yhtä kyytiä nukkui koko vuorokauden umpehen, ja vihdoinkin herättyänsä tämä silmiään hieroellen tuijotteli ympärillensä ja mutisi: "voi hyvänen aika! missähän minä nyt lienen!" sekä rupesi huutamaan palvelioitansa, mutta eipä ketään kuulunut. Viimein tuli vuoteen äärehen hänen puolisonsa ja sanoi: "Herra Kuningas, minun rakkahimpani te olette luvanneet, että minä lähteissäni saisin linnasta ottaa mukahani, mitä minulla oli parasta ja kallihinta, ja koska sinä olit minusta kallihin, minä sinun korjasin mennessäni!" Kyynel-silmin kuningas tähän vastasi: "vaimoseni, armahimpani! sinä olet minun ja minä sinun," sekä vei hänet mukaansa kuninkaalliseen linnahan ja otti hänen taas puolisoksensa; ja ken-tiesi he vielä tänäkin päivänä elävät.
37.
Tohtori Kaikkitietävä.
Oli muinoin köyhä talonpoika, Äyriäinen nimeltä; hän härkä-parilla vei kaupunkiin halko-kuorman ja myi sen eräälle tohtorille kahdesta markasta. Kun hän nyt rahaa saamassa kävi, tohtori juuri ruo'alla oli, ja nähdessään, miten pöydällä oli herkullisia syötäviä ja juotavia, talonpoika itseksensä rupesi toivomaan, että hänkin tohtoriksi pääsisi. Hän siis kappaleeksi aikaa sinne jäi seisomaan ja kysyipä viimein, eikö hänestäkin vielä saattaisi tohtoria syntyä. "Aivan maar hyvin," vastasi tohtori, "helpostihan se käypi laatuhun." "Mitä minun tuota varten tulee tehdä?" kysyi talonpoika. "Osta ensiksi itselles aapiskirja semmoinen, jonka ensimmäisellä sivulla kukko korskeilee: myy vankkuris ja molemmat härkäsi sekä hanki itselles sopivia vaatteita ja muita tohtoriuteen kuuluvia kaluja; kolmanneksi maalauta kyltti, jossa on sanat: 'minä Tohtori Kaikkitietävä olen,' ja naulaa se asuntos oven päälle." Talonpoika teki kaikki, mitä hänelle oli neuvottu. Kun hän sitten hiukan oli tohtoroinnut, vaikkei suinkaan juuri sanottavan paljoa, varastettiin rahoja koko joukko eräältä rikkaalta, mahtavalta herralta. Tälle nyt kerrottiin, että eräässä kylässä asui tohtori Kaikkitietävä, joka kyllä piankin saisi selville, minne rahat olivat joutuneet. Herra sentähden käski valjastaa hevoset vaunujen eteen ja läksi tuonne kylähän sekä kysyi, perille saavuttuansa, tuolta mieheltä, oliko hän tohtori Kaikkitietävä. "Olen kuin olenkin." "Pyytäisin teitä tulemaan meille ja toimittamaan varastetut rahani minulle takaisin." "Noh tulen kyllä, mutta Katri vaimoseni pitää myöskin pääsemän mukahamme." Tähän suostui herra sekä käski molempain mennä vaunuihin istumaan, ja kaikin he yhdessä läksivät. Kun sitten tuonne aatelis-kartanoon tulivat, oli ruoka-pöytä valmihina ja tohtoria pyydettiin ensiksi aterioitsemaan. "Syömpä mielellänikin, mutta Katri vaimoseni pitää myöskin pöytähän laskettaman," sanoi ukko ja meni vaimoinensa istumaan pöydän päähän. Kun nyt ensimmäinen palvelia huonehesen astui kantaen oikein oivallista ruokaa vadillisen, tuuppasi talonpoika vaimoansa kylkeen ja sanoi: "tuo oli ensimmäinen," noilla sanoillaan tarkoittaen sitä, että siinä tuli ensimmäisen ruoka-lajin tuoja. Mutta palvelia luuli tohtorin ajatellehen: "tuo tuossa on ensimmäinen varas," ja koska nyt todellakin näin oli laita, hän kovaan tuskahan joutui ja sanoi, salista palattuaan, kumppaneillensa: "tohtori tuolla tietää kaikki, ja me vielä pahaankin pulaan pällähdämme! sanoipa hän, että minä olin ensimmäisenä." Toinen ei ollenkaan tahtonut mennä sisälle, mutta hänen toki täytyi. Kun hän sitten vateinensa salihin ennätti, talonpoika vaimoansa kylkeen nyhjäsi sanoen: "kas Katriseni! tuo on toinen." Samoin, kuin äskeinenkin, tämä palvelia pahasti säikähti ja läksi ulos kiiruimman kautta. Kolmannen ei käynyt paremmin, sillä ukko taas sanoi: "noh Katri! tuo on kolmas." Neljännen täytyi saliin tuoda kannella peitetty astia, ja isäntä kehoitti tohtoria näyttämään taitoansa sekä arvaamaan, mitä tuolla kannen alla piili, mutta olipa siinä krapuja eli äyriäisiä. Talonpoika nyt astiaa katseli eikä ymmärtänyt, miten hän tästä pulasta pääsisi, sekä huo'ahti: "voi minua Äyriäis -parkaa!" Tämän kuultuansa isäntä huusi; "siinäpä se! hän tuon tiesi ja tietää siis varmaankin myös, missä rahani ovat."
Mutta palvelia vasta oikein hätä-hikehen joutui ja iski tohtorille silmää, että hän pikimmältään tulisi ulos salista. Tämän myös tultua he hänelle kaikki neljä tunnustivat varastaneensa rahat; he vakuuttivat halusta tahtovansa antaa kaikki takaisin sekä tohtorille vielä päälliseksi aika summan, jollei hän heitä saattaisi ilmi; muutoimpa muka tämä seikka heidän kaulaansa kysyisi. Sitten he hänen veivät sinne, missä rahat olivat kätkössä. Tähän tohtori oli tyytyväinen, palasi salihin, meni taas istumaan muijansa viereen ja sanoi: "herra hyvä! minä nyt kirjastani tahdon hakea, mihin on rahanne kätketty." Mutta viides palvelia uunihin kapusi saadaksensa kuulla, tietäisikö tohtori muuta mitään. Tämä pöydän päässä istui ja aukaisi aapiskirjansa, käänteli sen lehtiä sekä haki kukkoa. Koska ei nyt ukko sitä kohta saanut löydetyksi, tiuskasi hän: "sinä siellä kuitenkin olet, ja täytyy kuin täytyykin, sinun myös tulla ulos." Silloin uunissa olia luuli itseänsä tarkoitetuksi ja pujahti pelästyksissänsä sieltä pois, huutaen: "tuo mies tietää kaikki!" Nyt Tohtori Kaikkitietävä näytti isännälle, missä rahat olivat, mutta eipä sanonut, kuka net oli varastanut, sai palkaksi paljon rahaa kummaltakin puolelta ja tuli mainioksi mieheksi.
38.
Peukalokitti ja karhu.