Rakas Georgeot, minä lähden. Olen niin kurja, että minulla ei ole edes rohkeutta odottaa sinun lähtöäsi. Olen tehnyt pienet kääröni, ja paikkani on täksi iltaa varattu. Vaikka olemmekin tänään karnevaalin loppupäivissä, niin tahtoisitko suoda minulle neljännestunnin jäähyväisiä varten. Minä en viivy muuta kuin niin kauan, jotta et kauhistu. Ellet voi, niin kirjoita minulle sananen, jotta en lähde ilman sinun kädenpuristustasi, viimeistä muistoa.
Sinun vanha hirvi raukkasi
Alfred.
George Sand Alfred de Mussetille
Rakkaus on onni, jonka antaa toinen toiselleen.
Oi jumalani, jumalani, minä soimaan sinua, joka kärsit niin paljon! Anna minulle anteeksi, enkelini, rakastettuni, onneton ystäväni. Minäkin kärsin niin paljon, etten tiedä, mitä teen. Minä valitan jumalalle, pyydän häneltä ihmettä; hän ei sitä tee, hän hylkää meidät. Miten meidän käy? Toisella meistä täytyisi olla voimaa joko rakastaakseen tai parantuakseen, elä suotta kuluta itseäsi, meillä ole ei kummallakaan sitä, ei toisella enempää kuin toisellakaan. Sinä luulet voivasi vielä rakastaa minua, koska voit vielä joka aamu toivoa, kiellettyäsi kaiken joka ilta. Sinä olet kahdenkymmenenkolmen vuotias ja minä kolmenkymmenenyhden, ja niin paljon onnettomuutta, niin paljon kyyneleitä, vihlovaa tuskaa takanani! Minne lähdet? Mitä odotat yksinäisyyden ja ennestään jo niin kalvavan tuskan kiihkon antavan? Voi, olen raukkamainen ja veltto kuin katkennut kieli; olen maassa, viruen lohduttoman rakkauteni kanssa aivan kuin ruumiin kanssa ja kärsin niin, etten voi nousta sitä hautaamaan tai herättämään eloon. Ja sinä tahdot elää ja piiskata tuskaasi. Eikö sinulla ole sitä jo kylliksi sellaisena kuin se on? Minä puolestani en usko, että on mitään pahempaa kuin se, mitä saan kokea.
Mutta toivotko? Ehkä nouset siitä? Niin, minä muistan sinun sanoneen, että sinä tartut siihen lujasti kiinni ja että pääset taistelusta voittajana, ellet äkkiä sorru. No niin, sinä olet nuori, olet runoilija, sinä olet kaunis ja voimakas. Koeta siis. Minä, minä kuolen. Hyvästi, hyvästi, en tahdo sinua jättää, en sinua ottaa uudelleen luokseni, en tahdo mitään, en mitään, olen polvillani maassa ja voimani ovat murtuneet; minulle ei saa puhua mitään. Tahdon syleillä maata ja itkeä. En rakasta sinua enää, mutta minä ihailen sinua aina. En tahdo enää sinua omakseni, mutta en voi siitä luopua. Taivaan salama ainoastaan voisi tuhotessaan minut parantaa siitä taudista, jota kärsin. Hyvästi, jää tai lähde, mutta elä sano, etten minä kärsi. Tämä yksinään voisi minut saada kärsimään vielä enemmän; rakkauteni, elämäni, sisin olemukseni, veljeni, vereni, lähtekää, mutta surmatkaa minut mennessänne.
George Sand Alfred de Mussetille
(1836?)
Ei, ei, tämä jo riittää! Sinä onneton raukka, olen sinua rakastanut aivan kuin poikaani, tunteeni on ollut äidinrakkautta ja sydämeni vuotaa vielä siitä verta. Surkuttelen sinua, annan sinulle kaikki anteeksi, mutta meidän täytyy erota! Muuten tulen ilkeäksi. Sanot, että se olisi parempi ja että minun tulisi antaa sinulle korvapuusti joka kerta, kun minua loukkaat. Minä en voi taistella. Jumala on luonut minut lempeäksi mutta samalla ylpeäksi. Nyt on ylpeyteni murtunut ja rakkauteni on enää vain sääliä. Sainte-Beuve on oikeassa. Käytöksesi on kurjaa, mahdotonta, sietämätöntä. Hyvä Jumala! Millaiseen elämään sinut jätän? Juomaretkiä, viiniä, porttoja yhä uudelleen ja uudelleen! Mutta kun en enää mitään voi estääkseni sinut siitä, niin täytyykö tämän häpeäni ja tämän tuskasi pitkittyä? Kyyneleeni suututtavat sinua. Ja sen lisäksi tuo mieletön mustasukkaisuutesi milloin mistäkin syystä kesken tätä kaikkea! Jota enemmän kadotat mustasukkaisuuden oikeuden, sitä enemmän sitä tunnet. Tämä on aivan kuin jumalan rangaistus sinulle. Hyvästi, hyvästi, onneton. Lapseni, lapseni!