Mahdollisesti on tämä liuska meidän kirjeellisen elämämme loppu. Oi, ehkä luet nämät rivit silloin, kun olen jo lähempänä Wladimiria kuin Moskovaa. Kaikki tämä kiihoittaa niin mieltäni, se on niin täynnä, että se ihastuksesta vuotaa yli äyräittensä.
Missä olet sinä? Alexander, minulta ei puutu ainoastaan sanat, en voi edes käsittää, miten sydämeni laita on, mikä minun on. Jos tämä autuuden odottaminen vielä kestäisi kauemmin, niin kuolisin.
Tänä aamuna sain kuulla, että syntymätodistus oli hankittu. Oi, ei ole sanoja, ei mitään, jotka voisivat ilmaista tunteeni, minä en voi puhua. Yhden asian vain tiedän. Kohta sinun luonasi — siinä kaikki. Alexander, Alexander, Alexander! En tiedä, mitä Matwej puuhaa, mitä toiset — luuletko, että tämä on välinpitämättömyyttä? Minulle puhutaan, minulle kirjoitetaan — kaiken lykkää syrjään tuo yksi ainoa ajatus: Pian hänen luokseen!
Me tulemme hulluiksi tai kuolemme — ihmisen elimistö ei voi kestää niin paljoa onnea. Alexander, Alexander, minähän olen sinun Natashasi, sinun, sinun! Alexander — ei muuta.
7. Lauantaina. Eilen kirjoitti minulle Emilia, että sinä tulisit itse, mutta ehkä sinua on jokin seikka pidättänyt. Lähetän siis tämän kirjeen, jotta et minun tähteni ole levoton, enkelini. Oi, jumalani!
Ferdinand Lassalle
Ferdinand Lassalle
(Kirje rakastavalle naiselle rakkaudesta)
Aachen, lauantaina (elokuu tai syyskuu 1860) illalla.
Hän on edessäni niinkuin oma elämäntarinani, oma kehitykseni, oma luonteeni.