Eikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander. He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin tottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi.
He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat siellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun syksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyttää heille kaupunkia, jotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.
Oli kesäkuun 30. päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.
Olipa siinä hälinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat kunnossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien vaatteita.
Pojat olivat tahtoneet, että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli Pulla.
Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan ketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin pihamaata, ja Mökö ja Luru sen jäljestä. Ja koira haukkui ja pojat huusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana kylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu?
Vihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt sieltä enää karkaamaan.
Sillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon hoidosta heidän poissa ollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla. Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas tullessaan pudotti kaksi suurta hatturasiaa. Sitten meni Luru piiloon, ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen kiinni. Ja kansi meni lukkoon!!
Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla kirstussa eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua löydäkään!
Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin koko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!