Mutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille oli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa olentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria ne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne kävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä lampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka tapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua. Ja kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein kimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.
Mutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä pelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä pakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja aina, kun he koskettivat koiraa käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä Pullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet vastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä merkillisen näköinen kuin pojatkin.
Nyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei koskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.
Kun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä astui ulos sellaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi äkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään kuperkeikan. Sitten hän lähti ravaamaan taloa kohden huutaen koko matkan:
— Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!
Tämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämä huudot kuullessaan juoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan tuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joksikin metsänpedoiksi, sieppasi ensimmäisen aseen, minkä sattui saamaan käsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen päivänvarjo.
Äiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi niin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen voi kiljaista ja sieppasi aseekseen isä Kiljusen kävelykepin.
Pojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin maantietä.
Ensimmäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi heti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämä juoksevat hirviöt ja läksi sitten laukkaamaan tiensyrjään kaataen aidan mennessään.
Seuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli, pakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä erääseen pensaaseen luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai, kuinka hän huusi!