— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?
En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin. Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen, että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme viimeisistä pääkaupungin uutisista.
Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.
Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin itseään ja sanoi tyyneesti:
— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?
— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?
— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.
— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä itsekin huomaatte?
Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.
— Ehdoitan sen vuoksi että…