SUSANNA. Onko hänellä poikia?
HENNA. Onhan se Jaakko. Komea ja roteva poika. Pitkä, tavallista pitempi. Se on nyt juuri siinä iässä, että senkin pitäisi mennä naimisiin. On ainoa poika ja saa talon. Eihän sitä juuri kannata mennä muuta kuin sellaiseen taloon, jossa on yksi poika. Kyllähän niistä tytöistä sitten pääsee perunkirjoituksissa, vaikka eivät ne langot niitä hauskimpia ole; vaativat ja vaativat. Mutta pääseehän niistä. Mutta toista on pojat. Minä tiedän talon, en nyt viitsi nimeä sanoa, mutta siellä pojat niin riitelivät perinnöstä, että piti pöytäkin sahata kahtia, kun ei kukaan tahtonut toista puolta toiselle sovinnolla antaa.
SUSANNA. Mutta se Jaakko? Vai on pitkä ja komea?
LIISA (tulee sisään). Enkö minä sitä arvannut. Sinne se Martti oli pannut vaatteet märkinä nurkkaan yhteen kääröön. Olisi luullut, että näitä ei ole mestarilla koskaan teetetty, niin ovat rypyssä.
(Oikoo vaatteita ja asettaa ne kuivumaan takan päälle.)
SUSANNA. Tekisi niin mieli jäädä tuota Hennaa puhuttamaan, sillä on aina niin mukavia juttuja, mutta ne voivat siellä kotona tehdä mitä tahansa, ellei ole aina vieressä katsomassa. Hyvästi nyt. Henna tulee sitten varmasti meille. Tässähän se on ihan vieressä.
HENNA. Kyllä minä tulen. Onhan sitä niinkuin sukua, kun on samassa pitäjässä syntynyt. Örisse aina lähempää kuin vieraasta pitäjästä olisi.
SUSANNA (kättelee kaikkia). Hyvästi nyt. Ja Henna ei sitten unohda millään tavalla tulla meille. Minä annan vaikka ryypyn.
(Menee.)
LIISA (tarkastaen riippumaan asetettuja housuja). Ja millä tavalla se poika on housujaan pidellyt! Ihan rikki!