Olen aina osannut uneksia muista ihmisistä hyvää, uskonut heihin liiaksi, ja siksi minusta on tullut vähitellen kova ja karkea.
Minä olen uskaltanut kaunistaa elämää, ihmisiä, tekoja ja omia ajatuksiani, ja siksi minusta on tullut tyly.
Minä olen voinut pyytää elämältä liiaksi, ja sen vuoksi olen aina jäänyt odottamaan.
Tuo kovuus ja karkeus riisti minulta kyyneleet, teki minusta ihmisen, joka kyllä voi välistä heltyä, mutta joka puristaa kaiken ikävän itseensä eikä päästä sitä näkyviin.
Minä itkin viimeisen kerran äitini haudalla enkä voi sitä toistamiseen tehdä. Ja niin minä kehityin mieheksi, joka häpeää näyttää suruaan.
Se tuntuu ensin niin tukahduttavalta, että on varsin vaikeata sitä kestää.
Näin minulle ei lopulta ole jäänyt mitään muuta kuin sinä, jota vain loitolta uskalsin ihailla.
Voisin niin paljon kertoa sinulle sinusta, jotta näkisit, miten syvälle olet sieluuni painunut. Muistan jokaisen kartanossa käyntisi, ja jokainen sanasi on painunut mieleeni. Ja kun olen ollut yksin, niin olen toisinaan koettanut matkia ääntäsi ja sanojesi painoa. Olen koettanut, mutta kuinka sitä olisin osannut.
Muistatko, kerran sanoit, että minä pidin rumasti lakkiani ja että se varjosti otsaani. Sinä nostit lakkiani hiukan korkeammalle.
Sen jälkeen olen aina pitänyt sitä samalla tapaa, sillä minä olen tahtonut olla juuri sellainen, kuin sinä toivot.