— Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.
— Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa nyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.
— Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan mene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.
— Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee uloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.
Vitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat olevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään aviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se ajatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja hän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin Arvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid Tandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja alkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja. Ja enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa kartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian oli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.
XVI
Vaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta hetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.
Oliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli kyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin miekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin, hänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi nainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä, vaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi. Niin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin mitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään muuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena jättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla salapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän oli antanut täyden vapauden hänelle.
— Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua viisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta kuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen, niin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi minua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.
Arvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville: