— Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.
Ja nauraen poistui Arvid tuvasta.
Kun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa ja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki, itki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut hänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa, että hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi jaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin voimakkaasti hänen suonissaan.
Kuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi nauraen:
— Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on suorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.
XVII
Muutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid ja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän istui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille murusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä siemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.
Haavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.
— Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut, sinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän talon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean paljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun. Minä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan ihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen, vaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua, huomaa se, lukuunottamatta.
Kukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.