— Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.
Mutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän katsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan kuin ne olisivat olleet kirkastetut.
Ja Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki kuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta taisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi, kuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen. Hänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi paikaltaan ja meni ulos ovesta.
Hän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli kohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin. Siinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli lyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut mahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.
Hän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan kuten ystävänä.
Hän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut sellaisen kauniin, puhtaan soinnun.
— Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta, että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se, jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta, muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä. Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen, että minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä tunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja minä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen meille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen myöskin rikkaasti eläisimme.
Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.
Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!