— Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä toisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.
— Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen. Kuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista silmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan raollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja korvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla tavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun näet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee, niin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä tästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet sinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.
— Niinkö arvelette?
— Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.
— Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.
— Sinä lupaat siis koettaa parastasi?
— Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle näytätte.
— Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.
Arvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän seisahtui haavurin eteen ja sanoi:
— Kuulehan sinä… Niin, mikä sinun nimesi onkaan?