— Sehän on se minun tyttöni, niin totta kuin minä tässä paikassa seison ja töllistelen! huudahti hän ja päästi saksaksi useita vahvistussanoja suustaan.
Sitten hän alkoi juosta neidon luo. Hän harppasi rinnalle ja nosti lakkiaan niin kauniisti kuin siinä kiireessä osasi.
— Ei mennä nyt sellaista himphamppua eteenpäin, sanoi hän. Minulla olisi neidille puhuttavaa.
— Minulleko? kysyi ratsastava neito.
Arvid joutui hämilleen tästä yhdestä sanasta, sillä hän kuuli nyt ensi kertaa neidon äänen.
— Mitä asiaa teillä on minulle? Enhän minä tunnekaan teitä!
— Ei se mitään tee, kyllä minä teidät tunnen. Ja hyvin tunnenkin, koska olen täällä jo virunut pitkät ajat teitä odotellen, sanoi Arvid.
— Ja mikä tuo asia on, josta tahdotte minulle puhua?
— Eikös mentäisi ensin jonnekin paikkaan istumaan. Minä en koskaan osaa puhua seisaallani, minä en osaa muuta kuin lyödä.
— Minne istumaan?