— Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä vielä kysymäänkään.
— Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.
— Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.
Hän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti kaasi osan maljastaan haavurin maljaan.
— Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen nähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa uskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun oikein sinua tarkastan.
Arvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja. Silloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja ihastusta.
— Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta pilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät! Olenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet, aivan tiettävästi mies!
Arvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen. Mutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen poskilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:
— Keneksi sinä minua luulet?
— Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä rakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan neliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin samanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen aina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee, jottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan kuin veret olisivat menneet sekaisin.